Suomalaisissa kodeissa riittää tabletteja moneen lähtöön. Yhdet tabletit ovat lääkekaapissa, toiset keittiön pöydällä sekä kolmannet työhuoneessa ja lastenhuoneessa. Kaikissa tapauksissa ”tabletti” viittaa levymäiseen, litteään muotoon.
Lääketabletti ei ole täysin lättänä, mutta se on lättänämpi kuin pilleri. Egyptissä lantapalleroa työnnellyt sittiäinen oli pyhä pillerinpyörittäjä eikä suinkaan tabletinpyörittäjä.
Ruokapöytää suojaava tabletti on viralliselta nimeltään katealunen. Sana on kuitenkin niin kömpelö, että sitä käytetään vain ristikoissa. Niiden fakkitermien mukaan sorsan suku on ”Anas”, kirjailija ”Etto”, näyttelijä ”Ista” ja entinen kunta ”Akaa”.
Mutta onko kiertokoulun tarina vieläkään lopussa?
Mutta ihme ja kumma, kuntaliitosten myötä Akaa on herännyt henkiin ja Toijala vuorostaan kadonnut. Ristikoiden rustaajilla onkin nyt kova pähkinä purtavanaan.
Kaikkien tablettiemme taustalla piilee latinan ”tabula”. Ihmisen mieli on kuin tabula rasa, tyhjä taulu, johon kokemus kirjoittaa, Aristoteles ja John Locke väittivät. Taulu oli roomalaisille ”tabula”, mutta vahataulu oli ”tabella”, englanniksi – tosiaan – ”vax tablet”.
Vahataulu nikkaroitiin puusta ja sen kirjoituspinta peitettiin tummalla vahalla. Kahdesta vastakkain käännetystä vahataulusta syntyi kapine, joka muistutti läppäriä.
Läppäri juontuu hiukan tuhmasta sanasta ”lap”, syli. Simpsonien legendaarisissa Suomi-vitseissä olympiakomitea on tulossa Springfieldiin, joten kaupunki täytyy salamannopeasti siistiä. Kun nuhruisen murjun ”Lap Dancing” -kyltti korjataan muotoon ”Lapland Dancing”, eroottisesta sylitanssista saadaan viatonta Lapin tanssia.
Vahataululle kirjoitettiin stylukseksi kutsutulla puikolla ja, mikä kiinnostavinta, myös Suomessa tabletin kosketuskynä, osoitinkynä tai ohjauskynä on asiateksteissä stylus-kynä.
Antiikin ja keskiajan taiteessa vilahtelee tutunoloisia laitteita. Kreikkalaisen vaasin kyljessä opiskelijapoika pitää polvillaan ilmiselvää läppäriä ja Hildegard Bingeniläisen kootuissa teoksissa abbedissa opettaa munkki Volmarille, miten kosketuskynä tabletilla toimii. Kuvitettu kirja valmistui vuoden 1200 tienoilla ja painoi vaatimattomasti viisitoista kiloa.
Roomalaiset tunsivat vahataulun ohella rihvelitaulun, mutta niin tahmeaa on välillä kehitys, että meidän perheen lapset saivat rihvelin vasta 1960-luvulla kouraansa.
Suomessa kiertokoulun opetusvälineisiin kuulunut rihvelitaulu oli tabletin kokoinen ja muotoinen, musta, puukehyksinen kivitaulu ja rihveli oli kivikynä. Molemmat tehtiin liuskeesta, mutta rihvelin täytyi olla pehmeydeltään kuin lyijykynän grafiitti.
Työnantajat ihannoivat nykyisin avokonttoreita, joissa ihmisillä ei ole edes omia työpisteitä, vaan laitteita nakutetaan jonkin neukkarin sattumoisin vapaalla pöydänkulmalla. Kirkollinen kiertokoulu edusti samaa nomadista ajattelua. Rahaa säästyi rutkasti, kun koulut eivät tarvinneet rakennuksia eivätkä opettajat työsuhdeasuntoja.
Joustavasti kiertokoulu siirtyi maalaistalosta toiseen ja asettui tupiin, jotka olivat yhtä levottomia kuin avokonttorit. Isäntäväki ei koulun tieltä minnekään lähtenyt, vaan opiskelua säestivät reenteon kalkkeet ja kangaspuiden paukkeet.
Avokonttori nojaa läppäreihin ja tabletteihin eikä kiertokoulu olisi ilman kannettavia rihvelitauluja päivääkään pärjännyt. Mutta onko kiertokoulun tarina vieläkään lopussa? Kun koulurakennukset tulevat kalliiksi, ajatus kouluttomasta perusopetuksesta taitaa jo leijua ilmassa.
Netissä kaupiteltiin hiljan rihvelitaululaskinta, mutta vekotin näytti tavalliselta helmitaululta. Myyjän päässä olivat taulut menneet sekaisin, joskin tiettyä logiikkaa erehdyksessä oli, sillä antiikin maailmassa abakus ja rihvelitaulu muistuttivat toisiaan.
Euroopan sivistyskansat kutsuvat helmitaulua abakuksesta johdetuilla nimillä, mutta omapäiset suomalaiset puhuvat helmistä, vaikka metallitangoissa pyörii puukuulia. Tauluksi meikäläisen laitteen tekevät korkeintaan kehykset.
Abakuksen alkuna olivat rantahiekkaan piirretyt viivat ja rannalta poimitut kivensirut, mutta myöhemmin laskutaulu muovailtiin savesta tai hakattiin marmorista. Kun ykkösten, kymmenten, satojen ja tuhansien lokeroihin aseteltiin sopivasti pallosia, abakuksella voitiin ynnätä, vähentää, kertoa ja jakaa.
Sankat suomalaisjoukot virtasivat takavuosina Viipuriin töllistelemään kauppahallin helmitauluja, mutta näillä huvittavilla muinaismuistoilla laskettiin nopeasti ja ekologisesti myös neliöjuuria. Desimaalejakaan ei tarvinnut päässä pyöristellä, sillä helmitauluissa oli niitä varten lyhyempi neljän helmen rivi.
Helmitaulujen kohtalot olivat kuitenkin sidoksissa neuvostovaltaan, ja 1990-luvulla koulut luopuivat niistä kokonaan. Sen sijaan Kiinassa ja erityisesti Japanissa laitteilla on uskollinen kannattajakuntansa.
Kaukoidän helmitaulut ovat tietokoneen näppäimistön lailla vaakasuuntaisia, kun taas venäläiset ja suomalaiset helmitaulut ovat taskulaskinten tavoin pystyjä.
Itäkarjalaiset laukkukauppiaat käyttivätkin helmitauluja tasku- ja matkalaskiminaan. Kun uhtualainen reppuri Ohpo Tarasoff perusti Nummen Tavolaan kyläkaupan, reissussa vähän rähjääntynyt helmitaulu kolisi jatkossa tiskin päällä.
Vanhan tavaran puodeissa myytävät helmitaulut ovat yleensä venäläisiä, mutta ennen sotia myös Helylän tehdas Sortavalan lähellä valmisti niitä koulukäyttöön. Edullisinta mallia pidettiin pöydällä, kalleinta voitiin nostaa ja laskea lattialla.
Pekka Halosen appiukon perustama Helylä tunnettiin paitsi koulukalusteista myös puuleluista. Kotilieden joulunumerossa 1932 mainostettiin tuotteita näin: ”Helylän leluja joulupukin konttiin! Ne ovat oikeita suomalaisia leluja, vahvoja, iloisin, kestävin värein maalattuja. Kysykää kaupasta Helylän leluja!”
Puulelun pystyi tuhoamaan vain polttamalla, ja miltei ikuisia olivat myös puiset helmitaulut, karttakepit, karttakeksit, astelevyt, piirustuslaudat, tauluharpit, taulukolmiot ja tauluviivoittimet.
Karttakeppi on sanana kiintoisa. Vaikka luokassa ei olisi ollut ensimmäistäkään karttaa, opettajan tärkein työ- ja kuritusväline, valtikka, osoitin ja sojotin, oli nimenomaan karttakeppi.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
