Professori Teivo Teivainen sanoi Kansan Uutisten haastattelussa 15.5.: ”Radikaalius tarkoitti vasemmistossa suurin piirtein sitä, kuinka kiivaasti halusi suudella Leonid Brežneviä.”
En tiedä mistä kokemuksesta Teivo puhuu, mutta meille, jotka olimme mukana suomalaisessa vasemmistolaisessa työväenliikkeessä, Brežnevin suuteleminen oli perin vieras ajatus.
Sen sijaan vasemmistolaiset pyrkivät olemaan radikaaleja kehittämällä suurpääoman vastaisia ja työväenvaltaan tähtääviä ohjelmia ja niiden suuntaista kansalaistoimintaa. He selvittivät Suomen valtarakenteita, kuten taloudellista valtaa pitävät 20 perhettä (SKP:n talouspol. osasto). SKP ja SKDL kehittivät vaatimukset suurpääoman kansallistamisesta ja tuotannonvalvonnasta, vaihtoehtoisesta talous- ja sosiaalipolitiikasta jne. Eikä vain vaatimuksia, vaan myös laajaa joukkotoimintaa niiden tueksi.
Olimme myös varhain tukemassa ympäristöliikkeitä.
Tämän liikehdinnän tuloksena saatiin alulle julkisen sektorin laajentaminen, sosiaalisten turvajärjestelmien sekä hyvinvointipalvelujen rakentaminen samalla kun hegemoninen aloite siirtyi vasemmalle.
Myöhemmiltä vuosikymmeniltä tulevat mieleen eläketurvan, kansanterveysjärjestelmän, lasten päivähoidon ja vanhuspalvelujen kehittäminen, peruskoulu ym. Ei niitäkään olisi saatu ilman vasemmistotyöväenliikkeen aloitteita ja niitä tukevaa kansalaistoimintaa.
1970-luvulla esitimme ja tuimme valtiomonopolistisen säätelyn (tulopolitiikan) vastaisia palkkaliikkeitä. Työväki myös ajoi vaatimuksia käytännön toimin. Vuosittain käytiin jopa tuhansia työtaisteluja, joista lähes kaikki leimattiin ”korpilakoiksi” – siis työpaikkakohtaista liikehdintää ilman ay-johdon lupaa. ”Korpilakkojen” voimalla ylätason määräämät palkankorotukset kaksin- ja kolminkertaistettiin käytännössä. Samalla muutettiin funktionaalista tulonjakoa työn hyväksi pääoman kustannuksella ja näin mahdollistettiin hyvinvointivaltion rakentamisen jatkaminen lisääntyvien verotulojen avulla.
Ajoimme jatkuvasti julkisen sektorin ja valtionyhtiöiden laajentamista sekä pankkien ja suuryritysten saattamista yhteiskunnalliseen omistukseen. Siinä yhteydessä kehitimme ajatusta työväenvalvonnasta, jolla tarkoitimme ”alhaalta” nousevaa kamppailua taloudellisesta vallasta: työläiskollektiivien (työhuonekuntien / ammattiosastojen) puuttumista palkan ja työolojen ohella tuotannon järjestämistä ja johtoa koskeviin kysymyksiin, joita kapitalistit pitivät yksityisasioinaan. Tämän liikkeen seurauksena koko vasemmisto ryhtyi ajamaan yritysdemokratiaa, joka sittemmin vesitettiin yhteistoimintanäpertelyksi.
Yksityistämisen alettua puolustimme valtionyhtiöitä ja tuimme mm. Kossu-liikettä, joka tuli tunnetuksi nuoremmankin aktivistipolven keskuudessa.
Kampanjoimme ja nostimme työttömien liikkeitä, jotka vaativat tyydyttävän työn ja toimeentulon takaamista jokaiselle kansalaiselle perusoikeutena. Saatiinkin parempi työttömyysturva ja mm. (sittemmin vesitetty) työllistämisvelvoite.
Tuimme aktiivisesti taiteilijoiden, kulttuuriväen ja tutkijoiden edistyksellisiä liikkeitä. Järjestimme opiskelijaliikettä, joka tavoitteli koulu- ja korkeakoululaitoksen irrottamista rahavallan siteistä ja tieteen suuntaamista rauhaa ja demokratiaa edistäviin tehtäviin. Porthanian ja Franzenian salit täyttyivät mielenosoituskokouksista, joissa vaadittiin demokraattista hallintoa ja tuettiin metalli- ja rakennustyöläisten työtaisteluja.
Olimme mukana nostamassa rauhanliikkeitä ja tuimme aktiivista rauhanpolitiikkaa Paasikiven-Kekkosen sekä YYA-sopimuksen linjalla. Työmailla järjestettiin rauhanhetkiä työnantajan ajalla ja mielenosoituksiin osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä. Työläiset boikotoivat rasistihallituksille tarkoitettua vientiä.
Vaalimme hyviä naapurisuhteita. Ymmärsimme toki sosialismin rakentamisen olevan pahasti kesken Neuvostoliitossa ja muissa sosialismia tavoittelevissa maissa. Mutta koimme ne samalla voimakkaana vaihtoehtona Vietnamin sodan napalmille ja USA:n imperialismille, samoin sitoutumattomien maiden liikkeen ja kansallisten vapautusliikkeiden tukijoina. Se ei tarkoita, etteikö SKP olisi pitänyt yllä suhteita suuren naapurimaan veljespuolueeseen ja sitä arvostanut (ainakin osa).
Kotikonnuilla uusi asukasliike saattoi parhaimmillaan vaikuttaa asumiseen ja asumisen hintaan liittyviin kysymyksiin. Tavoitteenamme oli asumisen irrottaminen liiketoiminnan piiristä ihmisten perusoikeudeksi, jonka toteutuminen taataan julkisen asuntotuotannon avulla. Asukasyhdistysten toiminta sai sellaisiakin muotoja, että kokonaisten vuokrataloyhtiöiden asukkaat toimeenpanivat vuokranmaksuboikotteja häätöjen uhalla.
Olimme myös varhain tukemassa ympäristöliikkeitä ja järjestämässä esim. maakaasuliikettä sekä nostamassa ilmastokysymyksiä muutenkin yleisempään tietoisuuteen. SKP:n piirissä listattiin ensimmäisenä Suomen suurimmat saastuttajat ja vaadittiin tiukkoja päästörajoituksia.
Tällaisissa puuhissa päivämme kuluivat. Luulimme sen olevan jollain lailla radikaaliakin toimintaa. Nähtävästi kapitalistitkin niin luulivat, koska STK:n piirissä pelättiin tosissaan vallankumousta 1970-luvun alussa. Syynä se, että työläiset, opiskelijat ja edistyksellinen sivistyneistö liikehtivät samaan aikaan ja samansuuntaisesti. Myös sosialistinen maailmanjärjestelmä näytti edistyvän ja kansalliset vapautusliikkeet voimistuvan.
Vastatoimiin oli ryhdyttävä, ja uusliberaali vyörytys onkin lyönyt takaisin monia vasemmistotyöväen saavutuksia ja hajottanut liikehdinnän.
Eräänä uusliberalismin poliittis-ideologisena aseena on ollut vasemmistoliikkeen saavutusten ja historian ignoroiminen ja vääristäminen. Oikeiston tarve mustamaalata noitten vuosikymmenten vasemmistoa on toki ymmärrettävää: joutuihan kapitalisti myöntymään tuloerojen tasaamiseen, sosiaalisen turvallisuuden kehittämiseen, julkisten hyvinvointipalvelujen rakentamiseen ja tasa-arvon etenemiseen.
Ikävämpää on, jos edistyksellisenä pidetty älymystön edustaja liittyy mustamaalaukseen levittämällä käsitystä, että Brežnevin suutelu olisi ollut jotenkin keskeistä ”menneitten vuosikymmenten” vasemmistolle.
Perusteeton ja loukkaava heitto vie pohjaa Teivon koko muulta tekstiltä. Valitettavasti, sillä hänen pohdintansa kansalaisliikkeen ja poliittiseen hallintoon osallistumisen suhteista on eittämättä relevantti. Sen kanssa menneitten vuosikymmentenkin vasemmistoradikaalit joutuivat jatkuvasti taiteilemaan. Periaatelinjana oli, että vasemmiston edustajat ajavat hallinnossa samoja tavoitteita kuin ihmiset käytännön toiminnassaan – siis hallintoon osallistumisen ja joukkoliikkeen yhdistäminen. Välillä se onnistuikin, välillä ei.
Osa vasemmiston johtoa tuki aidosti edistyksellisiä joukkoliikkeitä, mutta osa kiinnittyi kapitalistiseen hallintoon ja pyrki tukahduttamaan joukkoliikkeet. Osana uusliberalismin vyörytystä se onkin pitkälle onnistunut. Ongelma syntyi siis siitä, että ”ministerisosialistit” omaksuivat kapitalistisen hallinnon tavoitteet, jotka ovat ristiriidassa välittömiä etujaan ajavien ihmisten tarpeiden kanssa.
”Menneitten vuosikymmenten vasemmiston” panettelun sijasta hyödyksi olisi sen historiaan tutustuminen ja kokemuksen hyödyntäminen mm. juuri liikkeen ja osallistumisen ongelmaa pohdittaessa.
uutiskirje 