Yrittäjyyskasvatuksen sisällyttäminen perusopetukseen on kansainvälisessä vertailussa harvinaista. Suomen sanotaan olevan asiassa etulinjassa, sillä yrittäjyyskasvatusta on mukana koulutusjärjestelmän kaikilla tasoilla.
Ala-asteen kuudesluokkalaisille opetettavassa Yrityskylä-kokonaisuudessa käydään läpi talouden, työnteon ja yritystoiminnan perusteita ja oppilaat tekevät harjoituksia heille jaettuun Yrityskylä-työkirjaan. Oppilaat valitsevat mieleisiään työpaikkoja, ja monelle 11-vuotiaalle kokemus on todentuntuinen. Yrityskylä-oppimisympäristö on koulujen käyttöön luotu malli, mutta hankkeen yhteistyökumppanit ovat oikeita yrityksiä.
Avoin työpaikka voi olla esimerkiksi toimitusjohtajan paikka Martelassa. Tätä varten täytyy tehdä ensin tunnilla työhakemus ja harjoitella sellaisia sanoja kuin cv, hyvä työilmapiiri ja rekrytointi. Kyse ei ole oikeasta työstä, vaan harjoitteesta. Mutta harjoite pyrkii mahdollisimman tarkasti imitoimaan todellista prosessia.
Miten selittää oppilaalle, että yrityselämä ei perustu tasa-arvon idealle, vaan voitontavoittelulle?
Yrityskylän omilla verkkosivuilla Yrityskylän kerrotaan olevan ”palkittu suomalainen koulutusinnovaatio” ja sen tarkoituksen sanotaan olevan opettaa ala-asteikäisille kuinka maksetaan laskuja ja säästetään. Opetuskokonaisuudessa korostettu oppimistavoite on ”hyvä yhteishenki”. Nollasopimuksista, freelanceriudesta tai muista epätyypillisistä työsuhteista ei ole puhetta. Yrityskylä-oppimisympäristö on tässä mielessä yksinkertaistettua todellisuutta. Siinä on kaikuja Hullunkuriset perheet -korttipelistä.
Yrityskylä-oppimisympäristö on vain yksi esimerkki koulun ja yrityselämän yhteistyöstä, jota monet pitävät toivottavana. Kyse on yrittäjämäisen ajattelun edistämisestä. Tämä on myös pitkän linjan tavoite EU:n tasolla. Britanniassa hallituksen huoli kilpailukyvystä on saanut Imperial Collegessa työskentelevän yrittäjyysprofessori Erkko Aution puhumaan kunnianhimon ja positiivisen asenteen puutteesta yrittäjähengen esteinä. Lääkkeenä on yrittäjähengen opettaminen alakoululaisille. (Telegraph, 15.6.2014)
Aikaamme pidetään yleensä epäpoliittisena, koska puolueiden jäsenmäärät laskevat ja uurnilla käydään laiskemmin. Johtopäätös epäpoliittisuudesta seuraa kuitenkin vain jos halutaan rajata politiikka toiminnaksi, joka tapahtuu ainoastaan edustuksellisen järjestelmän sisäpuolella. Mutta todellisuudessa politiikka ei tottele tiukkaa jaottelua. Sitä tehdään aina poliittisen toimintakentän ulkopuolella: ihmisten arjessa, koulujen penkeillä.
Ongelma on, että tällöin politiikkaa ei kutsuta politiikaksi. Vaikka opettajalle tulisi tunne, että Yrityskylä-vihkon sisältö on kuin suoraan kokoomuksen puoluetoimistosta tilatulta, hän ei voi kieltäytyä opettamasta poliittisiin perusteisiin vedoten.
Miten voisin kertoa oppilaalle, että halu menestyä tai tulla toimitusjohtajaksi on osa nykyaikaista piilo-opetussuunnitelmaa, jossa lapsen tehtävänä on omaksua yrittäjäminuus?
Perinteiseen piilo-opetussuunnitelmaan kuului ajatus tottelevaisten, ruumiinsa paikallaan pitävien työläisten tuottamisesta työmarkkinoiden käyttöön. Mutta yrittäjyyden ideaalin kannalta kuri ja ruumiin hallinta näyttäytyvät vanhanaikaisina ihanteina. Monet perinteisesti koulun vaalimat arvot, kuten varmuus, järjestelmällisyys, johtajuus, tietäminen, turvallisuus ja perinteet luokitellaan yrittäjyyshengen vastaisiksi, ei-yrittäjämäisiksi arvoiksi.
Tutkimuksessaan Perusopetuksen opetussuunnitelmauudistus 2004–2006 yrittäjyyskasvatuksen kehittäminen dosentti Jaana Seikkula-Leino ennakoi yllä esitettyjä kysymyksiä ja jännitteitä. Seikkula-Leinon tutkimus määrittelee piilo-opetussuunnitelman ensisijaisesti yrittäjyyttä kohtaan osoitetuiksi negatiivisiksi asenteiksi. ”Jos prosessi ei onnistu toivotulla tavalla, on piilo-opetussuunnitelmalla huomattava rooli. Esimerkiksi negatiiviset asenteet, puutteelliset tiedot, heikot resurssit (esimerkiksi huono taloudellinen tilanne) sekä muutoksen merkityksettömänä kokeminen voivat aiheuttaa sen, että uudistuksen määräykset eivät toteudu.”
Tutkimuksesta on vaikea löytää viitteitä tutkijan omaan, kokoomuslaiseen poliittiseen positioon. Kamppailua yrittäjyydestä koulussa ei esitetä poliittisesti motivoituneena, vaan arvona, jota tulee puolustaa taistelussa ei-yrittäjämäisiä arvoja vastaan. Seikkula-Leinon mukaan voi olla ongelma, että ”vaikka opettajat suhtautuisivatkin yrittäjyyteen ja yrittäjäkasvatukseen myönteisesti, koulutuslaitos instituutiona edustaa ei-yrittäjämäisiä arvoja”.
Seikkula-Leinon mukaan suurin este yrittäjyyskasvatukselle koulussa on tiedon puute. Tästä ongelmasta päästään kun opettajille järjestetään lisäkoulutusta.
Lopullinen tavoite on, että koko koulusta tulee yrittäjyyshenkinen.
Kasvatuksen ideaaleja tutkinut Leena Koski on todennut, että nykyinen peruskoulun ideaali korostaa lapsen asemaa työmarkkinoilla. Ihanteellinen lapsi on yritteliäs, aktiivinen ja oma-aloitteinen.
Sisäisen yrittäjyyden ihanne juontuu 1980-luvulla taloudessa tapahtuneista muutoksista. Lapselle ihanteelliset ominaisuudet sidotaan markkinatalouden vaatimuksiin. Ongelmalliseksi tilanteen muovaa ideologinen paine yhdistyneenä epäpoliittisuuden oletuksiin. Opettajalle, ja myös oppilaalle voi tulla tunne että kritiikkiä on vaikea esittää, vaikka peruskoulun opetustavoitteisiin nimenomaan kuuluu kriittisen ajattelun opettaminen. Miten selittää oppilaalle, että yrityselämä ei perustu tasa-arvon idealle, vaan voitontavoittelulle?
Voidaan kuitenkin väittää, että lasten valmentaminen yrittäjiksi peruskoulun toimesta ei ole neutraali asia, johon kannattaa suhtautua kritiikittömästi. Kyse on muutoksesta, jossa yrityselämä astuu määrittämään peruskoulun opetussuunnitelmaa, eikä vähiten siksi, että julkisin varoin ylläpidetyt koulut eivät voi kieltäytyä pitämästä Yrityskylä-kokonaisuuksia mikäli kunta yhdessä koulutuksen suunnittelijoiden kanssa on päättänyt ne järjestää.
Yrityskylä – tunnit ovat monien mielestä hyödyllisiä, koska tarjoutuu tilaisuus oppia käytännössä työelämän sääntöjä.
Oppilaille jaettavassa Yrityskylä-vihkossa opetetaan työpaikan hakemiseen liittyviä asioita. Hyvän käytöksen opettaminen on perinteisesti motivoitu kouluissa sillä, että siitä seuraa hyvä mieli kaikille. Yrityskylä-kokonaisuuden puitteissa opetettavat hyvät tavat on kuin kuitenkin motivoitu toisin: jos käyttäydyt hyvin ja muistat hymyillä, menestyt työelämässä.
Yrittäjyyskasvatuksen olemukseen kuuluu aiheeseen liittyvän poliittisen jännitteen sivuuttaminen. Sen sijaan asia esitetään positiivisten ja negatiivisten asenteiden välisenä kamppailuna. Ajatus on, että hyvä yhteishenki syntyy, kun kaikki saavat tarpeeksi tietoa, ja yrittäjyyteen negatiivisesti suhtautuvien mielipiteet saadaan muokattua sopivanlaisiksi.
Kysymys on lopulta koulutuspoliittinen. On yleisesti tiedossa, että koulu on valtaa pitävien sosiaalistamisinstituutio, jossa poliittista valtaa pitävien arvot ja normit välittyvät. On kyse siitä, mitä tietoa koulun välitettäväksi valikoidaan.
Tiedon rajaamisen ja vanhenemisen ongelma ei ole uusi. Kun peruskoulu-uudistusta tehtiin yli neljäkymmentä vuotta sitten, korostettiin tiedollista formalismia. Silloin taustalla oli ajatus, että tiedon sisältö ei ole ensisijaista. Tiedon muodolliset osatekijät liittyvät päättelytaitoihin ja tiedon luovaan soveltamiseen.
Se mitä opetetaan, on tämän ajattelumallin mukaan toissijaista. Yrittäjyyskasvatuksessa sen sijaan on vahva mielipidevaikuttamisen ja tiedollisen materialismin leima. Sen lisäksi yrittäjyyskasvatus pukeutuu ajan hengen vaatimusten kaapuun, yrittäjähengen vastustajat näyttäytyvät tässä skenaariossa kelkasta pudonneina perinteen vaalijoina. Asia on selvästi voimakkaasti mielipiteitä jakava: suhtaudunko minä opettajana myönteisesti yrittäjyyden ilosanomaan?
Tämä kaksinapaisuus on mielestäni seurausta yrittäjyyskasvatuksen ideologisesta painolastista jota kohtaan on vaikea osoittaa kritiikkiä ilman että tulee leimattua ei-yrittäjähenkiseksi. Onko oppilaiden mahdollista kritisoida yrittäjyyskasvatuksen sisältämiä taustaoletuksia, jos opetus aloitetaan jo alakoulussa?
Opettajan näkökulmasta tilanne on haasteellinen. Esimerkiksi Yrityskylän kaltainen oppimisympäristö, kaikessa oletetussa neutraaliudessaan tuntuu kuitenkin poliittisesti motivoituneelta. Se mitä politiikalla tässä yhteydessä tarkoitetaan, on määrittelykysymys. Tarkoittaako esimerkiksi määrittelemätön ”hyvä yhteishenki” jonkinlaista pyrkimystä status quon ylläpitämiseen, jossa opetuksen herättämä kritiikki voidaan tyrmätä sillä perusteella että se on hyvän yhteishengen vastaista?
Kirjoittaja on freelancer, joka työskentee tällä hetkellä sijaisena peruskoulussa.
uutiskirje 
