Se kuuluisa elokuva vuodelta 1999, jolloin Cruise ja Kidman olivat vielä aviopari. Venäjäksi leffan nimi on minusta kuvaava: S shiroko zakrytymi glazami, mitä en pysty kääntämään. Joskus puhutaan, että ymmärtääkseen ympäröivää maailmaa pitäisi olla silmät auki, olla avoin. Mutta elokuvassa avoimuus on suljetuin silmiin. Tuntuu siltä, että näin me tänään elämmekin, monet meistä. Peläten nähdä ja hyväksyä asioita, ihmisiä.
Koska se on alkanut? Ei sillä ole väliä, sukupolvesta toiseen löydetään syyt ja selitykset olla näkemättä tosiasioita. En tiedä edes, voiko oikeasti nähdä tai uskoa siihen mitä on silmiemme edessä. Tuskin olisin ruvennut miettimään näitä asioita vielä kaksi vuotta sitten. Tänään kaikki on muuttunut. Tai onko?
Ilman kyynistä silmien sulkemista minusta on mahdotonta olla näkemättä vaarallista kehitystä Venäjällä.
Olen syntynyt vuonna 1964 Moskovassa. Sinä vuonna Neuvostoliitossa alkoi Brežnevin aikakausi. Jälkikäteen olen usein huomannut, että jokainen niistä, jotka ovat asuneet Neuvostoliitossa, päätyy ihmettelemään, kuinka erilaiset muistot ja kokemukset heillä (meillä) kaikilla on, ihan kuin olisivat asuneet eri maissa.
Toisaalta näin se onkin. Minun Neuvostoliittoni on ollut moskovalaisessa lähiössä kansainvälisessä ympäristössä – kiitos äidin ja isän sekä heidän ystäviensä eri paikkakunnilta ja eri maista. Uskon nyt, että minut suojeltiin epämukavilta kokemuksilta, varoitettiin puhumasta avoimesti kavereitteni kanssa muun muassa Suomesta, jossa vietin kaikki kesät. Tiesin, mistä kannatti olla vaiti, mitä sai sanoa koulussa tai kirjoittaa esseessä. Se ei tuntunut väärältä, koska se oli osa elämää.
Suomessa taas sain kuunnella, miten jotkut ihannoivat Neuvostoliittoa ja suuttuivat äidilleni, jos hän uskalsi kyseenalaistaa hurjimpia myyttejä sosialismin saavutuksista. Täälläkin tiesin, että on asioita, joita oli mahdotonta selittää – tuskin kukaan ymmärtäisi. Oli kaksi erillistä järjestelmää, kummassakin omat sääntönsä ja tapansa. Nyt näen ne molemmat taas eri tavalla.
Ennen osasin ymmärtää, miksi Suomen oli tärkeä rakentaa omanlaisensa suhteet itänaapuriin: maantiede, autonomian aika, itsenäisyys, talvisota, YYA-sopimus, clearing-kauppa ovat olleet itsestään selviä syitä. Eihän toisen valtion sisäisiin asioihin voi puuttua, varsinkin jos suuri osa neuvostoliittolaisista on tyytyväisiä ja tukee maan johtoa, eikö? Jos näin on, miksi jätettäisiin käyttämättä taloudelliset hyödyt? Eihän meidän tarvitse ottaa kantaa eikä tarjota neuvoja: näin on ollut aina.
En voi sanoa, etten tuntenut jonkinlaista epämukavuutta kuullessani joka kerta vastaavat selitykset – on niissä kyynistä laskelmointia. Totta kai ymmärrän, kuinka tärkeitä Suomelle ovat hyvät naapurisuhteet ja kauppakäynti Venäjän kanssa. Neuvostoliiton olemassaolon aikana on ollut erilaisia vaiheita, mutta minua kiinnostaa lähinnä se kausi, jonka silminnäkijänä olin itse.
40 vuotta sitten maailmassa päästiin sopimukseen ja Suomi sai tavallaan koko maailman suostumuksen ja siunauksen olla sillanrakentaja Lännen ja Idän välillä. Kuuluiko siihen erityinen kaupallinen status sekä lupaus luovuttaa loikkarit takaisin Moskovalle? Puhumattomuus epäkohdista?
En tiedä, muutuinko minä vaiko aika tai molemmat, mutta tänään minun on vaikea ymmärtää niitä, jotka eivät halua nähdä, miten Venäjällä palautetaan pahimmat neuvostoliittolaiset piirteet ilman minkäänlaista ihmisarvon kunnioitusta ja sosiaaliturvaa ja yritetään taas kyynisesti saada kaikki hyöty irti piittaamatta kaikesta muusta. Kyynisyys ei ole paras perusta yhteiskunnassa, koska se syövyttää ja tuhoaa terveet arvot. Ilman kyynistä silmien sulkemista minusta on mahdotonta olla näkemättä vaarallista kehitystä Venäjällä.
Tiedän, että monet haluaisivat nähdä Venäjässä vastavoiman neoliberalismille ja rahan vallalle. En voi ymmärtää sitä ollenkaan. Se, että Lenin oli syntynyt Venäjällä ja saanut siellä aikaan vallankumouksen, ei tee Venäjästä automaattisesti oikeudenmukaisuuden esimerkkimaata. Sitä paitsi vallankumoukselliset ihanteet muuttuivat aika nopeasti verilöylyiksi ja vainoiksi, joista ei ole vieläkään kunnolla tehty surutyötä.
Näyttää siltä, että tänään suhtaudutaan taas hyvin aggressiivisesti niihin, jotka haluavat puhua menneisyyden traagisista tapahtumista. Toisaalta tiedän, että Suomestakin löytyy Stalinin ymmärtäjiä, jotka ovat valmiita todistamaan, kuinka hän on tehnyt paljon hyviä asioita. ”Eikä uhreja ole ollut niin paljon kun jotkut väittävät”. ”Ja kuka tietää, onhan vankiloissa ollut oikeasti syyllisiä”. Tätä olen kuulut viime vuosina useasti.
Samalla tavalla ollaan valmiita selittämään venäläisen median yksimielisyyttä, kansalaisjärjestöjen ahdinkoa ja toisajattelijoiden tukalaa tilaa Venäjällä. Tai jätetään selittämättä tai pidetään niitä maan sisäisenä asiana, johon ei voi puuttua.
Historia toistaa itseään antamalla meille mahdollisuuden korjata vanhat virheet. Ja jättää tekemättä samanlaiset uudestaan. Mietin tässä, olenko optimisti?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
