Yhdysvaltalainen Megan Rapinoe lienee maailman tunnetuin naisjalkapalloilija. Hänet tunnetaan paitsi erinomaisesta peliälystään ja sinnikkyydestään kentällä, myös yhteiskunnallisesta aktivismistaan. Rapinoen yhdessä Emma Brockesin kanssa työstämä elämäkerta Yksi elämä (WSOY 2021) ei olekaan aivan tavallinen futaribiografia: se on kasvutarina pikkukaupungin futistytöstä globaaliksi esikuvaksi, jonka ikonista tapaa tuulettaa maalia kädet sivuille ojennettuina matkivat lapset Suomenkin pihoilla.
Kirja etenee pääasiassa kronologisesti seuraten rinnakkain sekä Rapinoen urheilu-uraa että siviilielämää. Sopii erinomaisesti kuvaan, että jalkapallo jää kirjassa välillä jopa sivurooliin: Rapinoen merkitys jalkapalloikonina ei liitykään ensisijaisesti hänen toki kiistämättömiin ansioihinsa pelaajana, vaan siihen, miten hän on jo pitkään hyödyntänyt urheilun tuomaa näkyvyyttään tärkeiden asioiden ajamiseen.
Rapinoe onkin paitsi urheilija ja viihdetaiteilija – näin hän itsensä mieltää – myös aktivisti. ”Voittamista ei päihitä mikään, paitsi se, että tietää voivansa tehdä voitolla jotain hyvää”, hän kirjassa kertoo. Ja voittojahan on sadellut, kirkkaimpina olympiakulta ja kaksi maailmanmestaruutta.
Suuressa roolissa kirjassa on Rapinoen perhe, jonka kautta peilataan yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kipukohtia. Huumeriippuvainen veli kannustaa siskoaan vankilasta, ja Trumpin valinta presidentiksi sähköistää myös perheen välit: isä siirtyy seuraamaan Fox Newsiä ja omaksumaan sellaisen maailmankuvan, johon vasemmistolaiset ja seksuaalivähemmistöön kuuluvat tyttäret – kyllä, myös Rapinoen kaksoissisko on lesbo – eivät kitkatta sovi.
Lesbous on luonnollisesti myös yksi teoksen avainteemoista. Rapinoelle itselleen asia vaikuttaa olleen alusta asti hyvin luonteva, ja hän pohtii älykkäästi omaa kaapistatuloaan valkoisena, länsimaisena naisena. Yhä edelleen joukkueurheilussa miesten homoseksuaalisuus on tabu, mutta naisille huomattavasti hyväksytympää.
Rapinoe toteaa kokeneensa julkisen kaapista astumisen velvollisuudekseen: jos on maineikas urheilija, ei kaapista tulla itsensä vaan toisten vuoksi. Mitä useampi näin toimii, sitä moninaisemmaksi ja realistisemmaksi muodostuu kuva vähemmistöistä.
Taistelu seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta on herättänyt Rapinoen myös muiden sorrettujen ryhmien tilanteeseen. Hän koki aiemmin, ettei hänellä ollut oikeutta puhua esimerkiksi rasismista – se kun ei koskenut suoraan häntä, eikä hän siten kokenut tietävänsä asiasta tarpeeksi. Mutta kun uutiset poliisien ampumista mustista miehistä vain lisääntyivät, hän ei enää voinut olla hiljaa vaan alkoi opiskella asiaa sekä kirjojen että toisten ihmisten avulla.
Tietynlaiseksi käännekohdaksi muodostuukin Rapinoen polvistuminen kansallislaulun aikana sarjapelissä vuonna 2016. Siinä lihallistui pelaajan kasvanut ymmärrys Yhdysvaltojen rasistisesta todellisuudesta. ”Se oli valtava oivaltamisen hetki”, hän kirjoittaa. ”Tajusin, ettemme ole vapaita ennen kuin olemme kaikki vapaita; ettei kyse ollut siitä, että vastustaisi rodullista epäoikeudenmukaisuutta ikään kuin se olisi myös minun asiani, vaan sitä vastaan piti taistella, koska se todella oli myös minun taisteluni.”
Teollaan Rapinoe paitsi asetti itsensä alttiiksi, myös tuli osoittaneeksi, miten herkkä rotukysymys edelleen Yhdysvalloissa on. Kielteisen palautteen määrä oli valtava, ja Rapinoe tulkitsee raivon nousseen siitä, että hänen koettiin ”pettäneen rotunsa”.
Puhutaan kirjassa toki myös jalkapallosta. Kautta koko teoksen käy selvästi ilmi naisjalkapallon alisteinen asema miesten urheiluun verrattuna: naisten pääsarjaa on vaikea saada pysyväksi, peliolosuhteet eivät ole aina niitä parhaita ja palkkakiistat ovat jatkuvia. Palkkakysymykset nousevat framille etenkin 2019 MM-kisojen aikana, jolloin finaalin päätyttyä USA:n voittoon alkaa koko katsomo huutaa ”equal pay” (sama palkka).
Kirjan nimen ”Yksi elämä” voi tulkita monella tavalla. Toisaalta Rapinoe hahmottaa poikkeuksellisen hyvin, ettei hänen vaikutustyönsä ole syntynyt tyhjästä. Hän asemoi itsensä osaksi sukupolvien mittaista aktivistien ketjua, jossa toisilta oppiminen on tärkeässä roolissa. Toisaalta taas hän korostaa myös tekemiään aktiivisia valintoja voidakseen parantaa muiden ihmisten elämää. Jos ihmisellä on vain yksi elämä, miksei sitä käyttäisi tehdäkseen mahdollisimman paljon hyvää? Kirjan lopuksi Rapinoe potkaiseekin pallon lukijoilleen ja kehottaa heitä tarttumaan toimeen – sillä avain todelliseen muutokseen on kaikissa meissä.