– Yleisesti ottaen musiikilla sanotaan ihan tosi vähän mitään, mitä olen hieman ihmetellyt. Mutta se on myös tosi vaikeaa. Ja ehkä on myös ajateltu, että kun meillä on jo nämä poliitikot, niin viihteen kuuluu olla kevyttä ja viedä ajatukset muualle. Toivon, että artistit rohkaistuisivat ottamaan kantaa, sanoo muusikko Vesta eli Vesta Burman.
Indiepohjalta suureen suosioon muutama vuosi sitten ponnistanut helsinkiläinen artisti pohtii, että monella varmasti olisikin sanottavaa, mutta Suomessa ”ei ole ollut tapana”.
– Itse ainakin haluan tietää, mitä jengi ajattelee ja mitä pelkää, se on riipivää ja äärettömän mielenkiintoista.
Artisti kertoo saaneensa paljon inspiraatiota PMMP:n ”Joku raja” -tyylisistä kappaleista. (Vuonna 2006 julkaistu kappale otti kantaa naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan.) Uuden Uskon tulevaan -albumin ympäristöteemaiset kappaleet eivät kuitenkaan syntyneet mitenkään helposti.
– Olen todella monta vuotta yrittänyt tehdä sellaisia biisejä, mutta usein ne ovat jääneet kesken. Aihe on vaikea. Siitä pitää puhua varoen, ettei kuitenkaan paasaa. Kappaleiden näkökulmaa on pitänyt rajata paljon ja ottaa monta riviä tekstiä pois. Olen iloinen, että onnistuin siinä. Biiseissä on itkua ja pelkoa ja surua ilman, että kuulijalle tulee epämukava olo.
”Yksin ei tarvitse uskaltaa”
Vestalle on tärkeää, että kappaleet eivät passivoi kuulijaansa vaan kannustavat toimimaan.
– Että nyt housut jalkaan, nyt täytyy, nyt lähetään! Draaman kaari levylläkin on sellainen, että loppua kohti tulee tämä ”Uskon tulevaan” ja sen jälkeen annetaan lasten puhua ”Kaikki muuttuu” -biisissä. Koen, että tehtäväni on sanoa lapsille, että toivoa on. Ei voi olla niin, että maailmaan syntyy uusia ihmisiä, ja niille sanotaan, että toivoa ei ole, Vesta sanoo painokkaasti.
Toivoa luodaan varsinkin levyn päättävässä ”Kaikki muuttuu” -biisissä.
– Haluaisin, että ihmisille tulee sellainen olo, kun he kuulevat näitä, että ”nyt on mun vuoro”. Laulussa annan oman osani ja sanon, että ”mä luotan sinuun, laitan kaikki korttini minuun”. Toivon, että yleisö laulaisi näitä itselleen ja toisilleen, että se olisi kuin sellainen lasersäde, joka osuu kaikkiin. Että luottaa kaveriin ja lupaa itse tehdä kaikkensa. Omaa osuuttaan ei voi antaa muiden tehtäväksi, mutta yksin ei tarvitse uskaltaa. Mutta nämä ovat vasta tyhjiä lupauksia, mitä ne teot ovat?
Vesta penää vastuuta myös poliitikoilta. Hänen mukaansa tarvitaan rakennetason muutoksia ja isoja yhteiskunnallisia liikkeitä, että yksilöiden on mahdollista tehdä parempia valintoja.
– Ei niitä voi tehdä, jos kaupassa liha on halvin ruoka. Eihän se ole eläimen elämän todellinen hinta. Ja systeemi on yhä sellainen, että lennätetään tyhjiä lentokoneita.
Vestan mukaan aivan keskeistä on kuitenkin luottamus kanssaihmisiin. Luottamus kasvattaa luottamuksen arvoista käytöstä, puhuttiin sitten lapsista tai aikuisista.
– Mutta rakenteiden pitää olla sellaiset, että on mahdollista tehdä luottamuksen arvoisia valintoja. Pitää saada systeemi sellaiseksi, että kaikkein köyhimmilläkin on mahdollisuus osallistua. Se ei voi olla vain rikkaan eliitin homma, vaikka todellakin olisi niiden homma, koska ne ovat niin sokeita omalle vauraudelleen.
”Sananvaltaa pitää hyödyntää”
Ohjelmatoimisto Fullsteam Agencyn keikkamyyjällä Maija Kaarnalla on vuosikymmenten kokemus keikkajärjestämisestä. Hän nimeää juuri Vestan yhdeksi esimerkiksi uudesta poliittisesta valtavirtamusiikista, eräänlaiseksi pioneeriksi siis.
– Myös Yeboyah on tosi kovassa asemassa, ja hänen juttunsa ovat nousseet hyvin tapetille.
Kaarnan mukaan valtavirtamusiikki ylipäänsä on mennyt poliittisempaan suuntaan viimeksi kuluneiden noin viiden vuoden aikana, eikä tämä koske pelkkiä sisältöjä. Kaarna näkee poliittisena myös sen, että festarit julistautuvat antirasistisiksi ja tarjoavat vegaaniruokaa. Aiemmin tällaista nähtiin lähinnä punkfestivaaleilla.
– Sanon itse aina artisteille, että jos on sananvaltaa, asemaa ja julkisuutta tuoda asioita esiin, niin sitä pitää hyödyntää.
Kaarnan näkemyksen mukaan Suomessa on ehkä oltu varovaisempia ottamaan kantaa kuin monessa muussa Euroopan maassa.
– Toki viimeisen 20 vuoden aikana on tullut rohkeita tyyppejä kuten Paleface, mutta voisi heitä olla enemmänkin mainstreamin piirissä.
”Jos on sananvaltaa, asemaa ja julkisuutta tuoda asioita esiin, niin sitä pitää hyödyntää.”
Kaarna huomauttaa, että esimerkiksi Saksassa on antifasismi ollut lähestulkoon normi myös valtavirtaisemman musiikin piirissä.
– Mutta siellä se on niin paljon suurempi juttu muutenkin, on St. Paulit ja kaikki, se ei rajoitu vain musapuolelle. Täällä vähän pelätään ottaa kantaa.
Kaarnalle läheisissä punkissa ja räpissä ei kannan ottamista pelätä. Silti poliittisimmat artistit tahtovat yhä nykyäänkin jäädä undergroundiin, josta ”pois pääseminen” ei toisaalta edes ole kaikkien tavoite.
– Eikä isoimpia levy-yhtiöitä kiinnosta poliittinen musa. Mutta kun tulee nuoria tekijöitä, joiden musiikista ihmiset tunnistavat jotain… Ehkä he ravistelevat levy-yhtiön sammaloituneita setiä ja tätejä hereille.
”Epäpoliittisuus on poliittisinta”
– Epäpoliittisuus on monessa suhteessa kaikkein poliittisin kannanotto, koska se hyväksyy vallitsevat olot. Tällainen epäpoliittisuus myös liittyy autoritäärisesti johdettuihin järjestelmiin, toteaa musiikkitieteen yliopistonlehtori Juha Torvinen Helsingin yliopistosta.
Ajatus, että päätöksenteko ei kuulu kansalle, on autoritäärinen mielipide, vaikka se tulisi kansalta itseltään. Siksi Torvinen pitää tunnustuksellista epäpoliittisuutta suorastaan hälyttävänä, myös musiikissa.
Musiikki voi toki olla poliittista hyvin eri tavoilla.
– Ilmeisin taso ovat nämä kantaaottavan musiikin lajit kuten punk tai rap. Sitten jos toiseen laitaan mennään, niin ihan jo musiikin kaupallisuus ylläpitää tiettyjä käytäntöjä. Tämä ei tarkoita, etteikö kaupallisesti menestynyt musiikkikin voisi olla poliittisesti muutosvoimaista. Monestihan hiteiksi nousseiden kappaleiden vastaanotto ja käyttö on toista kuin mihin tekijä on niitä ajatellut.
Torvisen mukaan yksi poliittisuuden ilmenemismuoto musiikissa on juuri se, että tietty päämäärä mielessä tehty kappale alkaakin käyttäytyä toisin maailmassa. Muusikolla on hyvin rajatusti, jos ollenkaan, valtaa kappaleensa vastaanottoon.
– Klassinen esimerkki Suomessa on Finlandia. Se on populaari jos mikä, senhän tietävät kaikki. Alun perin se on tehty hiukan verhotuksi isänmaalliseksi kannanotoksi venäläisvallan alla olleeseen Suomeen, mutta nykyisin se käy yhtä hyvin virreksi amerikkalaisissa hautajaisissa.
Esimerkiksi lähtökohtaisesti epäpoliittisesta populaarimusiikista Torvinen mainitsee swingin ja rillumarein, jotka syntyivät puhtaasti ajanvietteeksi.
– Mutta siinä mielessä rillumareikin on täysin poliittista, että haluttiin tehdä äärimmäinen vastaliike korkealle taiteelle viemällä höpötys äärilaitaan.
”Ilman ympäristöä ei ole musiikkiakaan”
Torvinen katsoo, että osaltaan poliittisuuden pelko voi olla seurausta yhä 1970-luvun laululiikkeen ylilyönneistä.
– Musiikki valjastettiin selkeästi poliittisia päämääriä varten ja ihailtiin Neuvostoliittoa tietämättä sen todellisuudesta paljoakaan. Ehkä se ikään kuin saastutti poliittisuuden musiikissa pitkäksi aikaa, että kaikki poliittisuus leimataan taistolaiseksi.
Toinen syy voi olla suomettuminen.
– Ainakin 1970-luvulla ilmaisua on voinut rajoittaa se, että on pelätty, että kritisoidaan vahingossa Neuvostoliittoa tai Kekkosta.
Kolmanneksi mahdolliseksi syyksi Torvinen esittää sen, että asiat ovat globaalisti katsoen olleet kuitenkin melko hyvin. Aina ei ole ollut välitöntä tarvetta puuttua epäkohtiin. Torvisen mukaan suomalaisen valtavirtamusiikin epäpoliittisuus saattaa osittain olla myös perspektiiviharha.
– Jos verrataan populaarimusiikkiskeneä Saksaan tai Ranskaan angloamerikkalaisesta puhumattakaan, voi olla, että poliittisuutta näyttää olevan enemmän siksi, kun väestöä ja musiikkia vain on enemmän. Silloin on tietysti enemmän poliittistakin musiikkia.
Yhteiskunnallisesti kantaaottavista sanoittajista menneiltä vuosikymmeniltä Torvinen nostaa usein mainitun Gösta Sundqvistin rinnalle Juha ”Watt” Vainion.
– Gösta oli monessa suhteessa aikaansa edellä. Monet hänen sanoituksensa ovat tässä ajassa todella ajankohtaisia. Mutta toinen yhtä vahva tekstittäjä on Juha Vainio, hänhän oli todella suosittu ja erittäin mainstreamia. Silti kappaleissa on taitavasti kätkettynä yhteiskuntakritiikkiä ympäristöongelmista muihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Luonnon kärsimys esitetään metaforana rakkaudelle tai toisinpäin. Tai viiksekkään vanhanpojan tarinan kautta, jos otetaan tällainen ekokriittinen luenta.
Torvinen itse näkisi mielellään valtavirtamusiikissa enemmän ympäristöteemoja.
– Nyt on tietysti akuutti kriisi päällä sodan ja koronan muodossa, mutta suuressa kuvassa olisi hyvä nähdä ympäristöasioita käsiteltävän todella yhteiskuntakriittisesti ja poliittisesti. Eipä täällä ole ilman hyvinvoivaa ympäristöä ketään musiikkiakaan tekemässä, se on ultimatum. Poliittisuutta on turha pelätä. Luulen, että jos artisti piilottaisi kappaleeseensa jonkin pienen kriittisen jutun, niin siitä voisi tulla suositumpikin.
uutiskirje 
