Aktiivimalli oli yksi Sipilän hallituksen vihatuimpia uudistuksia Sitä vastustettiin laajalti ja olipa se osasyy jopa uuden ”Työstäkieltäytyjäliiton” perustamiseen. Vaalien jälkeen moni huokasi helpotuksesta, kun Suomi sai vasemmistohenkisen hallituksen. Työttömien kiusaamiseen tulisi ainakin helpotusta, ja vasemmistoliitto juhlikin aktiivimallin kaatamista yhtenä hallituksen alkutaipaleen suurena voittona.
Sitten uudistus palasi. Vai palasiko? On käyty paljon kriittistä keskustelua siitä, onko Marinin hallituksen pohjoismainen työnhaun malli verrattavissa Sipilän aktiivimalliin vai ei. Mallissa esimerkiksi karenssit ovat lievempiä.
Ystävieni näkökulmasta näillä vertailuilla ei kuitenkaan ole paljonkaan väliä. Heille nykyinen malli näyttäytyy työttömän kiusaamisena, josta on osavastuussa vasemmisto, vaikka se olisikin ”parempi kuin Sipilän malli”. Kun puhelimeen alkaa ilmestyä uhkailuviestejä työttömyysetuuden menettämisestä, ei paljoa lohduta, että huonomminkin voisivat asiat olla.
Jos hallituksen ovet eivät aukea vasemmistolle uudelleen, on hyväksyttävä, että Marinin hallitus oli ikkuna porvarihallitusten välissä, jolloin oli vasemmiston mahdollisuus tehdä omannäköistä politiikkaa.
Vaikka tehtäisiin porvarihallituksen mallia parempi uudistus, on hyvä kysymys, miksi vasemmistopuolueet hyväksyvät tällaisen työvoimapolitiikan. Työntekijän täytyy käydä juttelemassa viranomaisten kanssa ja hakea tuen menettämisen uhalla töitä, joita ei halua. Tällainen karenssipolitiikka on vasemmistoliiton paperilla kannattamasta perustulosta suunnilleen niin kaukana kuin voi olla.
Suomessa on avoimia työpaikkoja yhteensä joitain kymmeniä tuhansia, kun taas työttömiä on eri arvioiden mukaan muutamasta sadasta tuhannesta jopa puoleen miljoonaan. Suomi siirtyi 1990-luvun laman aikoihin massatyöttömyyden aikaan, joka tarkoittaa pysyvää, merkittävää työttömien reserviä. Tämä yhtälö tarkoittaa käytännössä, että kaikkia työttömiä ei saada töihin, vaikka kannustaisimme heitä miten paljon.
Työttömien suuresta määrästä on tietyille tahoille myös hyötyä. Kun halukkaita työntekijöitä on enemmän kuin paikkoja, työnantajalla on edellytykset neuvotella palkkoja alaspäin. Kun uusia tulijoita on riittävästi, voidaan nykyisiä työntekijöitä pelotella, että kyllä noita halukkaita on, jos ehdot eivät maistu. Kaikki eivät siis halua edes massatyöttömyydestä eroon.
Tällaisissa oloissa on hyvä kysymys, millaista järkevä työvoimapolitiikka edes voisi olla. Ainakaan sen ei pitäisi perustua sille, että työttömän pitää todistella hakevansa ”jotain töitä”, vaikka tarjolla olevat työt eivät mitenkään osuisi omaan elämäntilanteeseen tai osaamiseen.
Tietysti voidaan aina syyttää suurempia hallituspuolueita kuten demareita tai keskustaa. Hallituskauden lopun häämöttäessä pitää kuitenkin kysyä myös kriittinen kysymys: paljonko kaikki hallituksen poliittiset kompromissit painavat vaakakupissa suhteessa saavutettuihin voittoihin?
Toinen hyvä kysymys on, onko vasemmistolla riittävän vahva oma poliittinen näkökulma työvoimapolitiikassa. Ajatellaanko, että holhoamalla, kannustamalla ja pakottamalla saadaan ihminen toteuttamaan itseään parhaalla mahdollisella tavalla? Vai löytyykö parlamentaarisesta politiikasta ihmisiä, jotka uskovat ihmisten luovuuteen, joka aktivoituu parhaiten silloin, kun hänet jätetään rauhaan?
Vasemmiston vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelmassa puhuttiin vielä karensseista luopumisesta työvoimapolitiikassa. Kevään 2023 vaaleissa punnitaan nykyisen hallituksen tekemää politiikkaa. Jos hallituksen ovet eivät aukea vasemmistolle uudelleen, on hyväksyttävä, että Marinin hallitus oli ikkuna porvarihallitusten välissä, jolloin oli vasemmiston mahdollisuus tehdä omannäköistä politiikkaa. Työvoimapolitiikan näkökulmasta tämä ei ehkä mennyt ihan niin kuin piti.
lehti 