Suomessa elää joukko ihmisiä, joiden on vaikea tehdä tiliä menneisyyden kanssa. He ovat osin aatteellisen naiiviuden, osin ahneuden takia sulkeneet silmänsä itärajan takana vallitsevilta olosuhteilta.
Kuulostaako tutulta? Tähän saakka kuvaus kuulostaa tietenkin aivan taistolaisilta.
Yksi suomalaisen oikeiston suosikkiharrastuksista on muistella taistolaisten kritiikitöntä suhtautumista Neuvostoliittoon. Muistutukseksi, taistolaiset olivat pienehkö mutta kulttuurisesti merkittävä dogmaattinen neuvostomielinen klikki Suomessa 1970-luvulla. He olivat hyödyllisiä pölkkypäitä, jotka valkopesivät autoritäärista hirmuvaltaa naapurissa. Jälkikäteen monet entiset taistolaiset ovat katuneet aatteellista harhapolkuaan julkisesti.
Venäläinen raha on selvästi kiinnostanut vähemmistöjen vainoista, Georgian sodasta ja Krimin laittomasta anneksoinnista huolimatta.
Tällä kertaa en kuitenkaan halua puhua taistolaisista, vaan suomalaisista talousliberaaleista. Talousliberalismilla nimitän tässä ajattelutapaa, jossa nähdään rajojen yli tapahtuvan kaupan, pääomaliikkeiden ja talouden sääntelyn purkamisen johtavan yhteiskunnallisen kokonaisvaurauden kasvuun ja sosiaalisten olojen parantumiseen.
Talousliberaalien ja liberalismin näkökulmasta ylipäätään 1990-luvun taite oli kulta-aikaa. Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto romahti ja näytti siltä, että länsimainen kapitalistinen liberaali demokratia oli voittanut kylmän sodan kilpailun yhteiskuntamallien välillä. Ihmisten huulilla oli Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta”.
Lännessä viriteltiin uskoa siihen, että kapitalismi toisi mukanaan myös liberaalin demokratian Venäjälle. Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi maassa alkoi laaja valtion omaisuuden yksityistämisen (lue: ryöväämisen) aalto. Avainpelaajiksi muodostui joukko oligarkkeja, joiden onnistui nousta yksityistämistaisteluiden voittajiksi ja kääriä suurimmat omaisuudet itselleen. Rajat avautuivat myös länsimaisille pääomille.
Pian autoritäärisyys sai tietenkin vallan Venäjällä. Tämä ei estänyt suomalaisia talouden liberalismin saarnamiehiä ravaamasta Venäjällä tekemässä ”kansojen välistä yhteistyötä”. Aktiivinen yhteistyö jatkui vielä kaksi vuosikymmentä Putinin valtaannoususta, aina siihen saakka että siitä tuli poliittis-taloudellisesti mahdotonta.
Suomessa mediassa on viime aikoina pyöritelty niin Paavo Lipposen puuhia venäläisenä kaasuputkilobbarina, Hjallis Harkimon diilejä oligarkkien kanssa kuin Esko Ahon roolia Venäjän suurimman pankin hallituksessa. Kaikki kolme ovat eri yhteyksissä profiloituneet liberaalin demokratian ystävinä.
Venäläinen raha on selvästi kiinnostanut näitäkin liberaaleja vähemmistöjen vainoista, Georgian sodasta ja Krimin laittomasta anneksoinnista huolimatta. Nyt kun yleinen mielipide Euroopassa on kääntynyt todennäköisesti pysyvästi Venäjän poliittisen johdon vastaiseksi, kuuluu heidän suunnaltaan lähinnä hiljaisuutta tai mutinaa.
Näyttääkin siltä, että taistolaisten tavoin myös monille talousliberaaleille usko itärajan takana piileviin mahdollisuuksiin on ollut niin suuri, että tieto yhteiskunnan todellisesta tilasta ei ole päässyt sitä sotkemaan. Tietynlaisten silmälasien läpi nähtynä jopa fasismiin valuva Venäjä on varmasti näyttänyt olevan aivan juuri demokratisoitumassa kaupan ansiosta.
Valitettavasti uiguureja keskitysleireille pakottava Kiina, apartheidia harjoittava Israel ja monet arabimaailman diktatuurit kelpaavat edelleen aivan vastaavalla tavalla sinisilmäisten talousliberaalien kauppakumppaneiksi kuin Venäjä ennen pakotteita. Toiveena kai on, että taloudellinen yhteistyö kanssamme joku päivä avaa näidenkin roistojen silmät.
Taitaa kuitenkin olla niin, että niin kauan kuin henkilökohtaista tai kansallista taloudellista hyötyä on tarjolla, kauppakumppaniksi kelpaa oikeastaan ihan kuka tahansa. Tässä mielessä talousliberaalit ovat ainakin johdonmukaisia.
Kaipa ajatus vääjäämättömästä liberaalin demokratian voittokulusta auttaa saamaan unta, kun vaikeat ajatukset vaivaavat pitkän diktaattorin kanssa vietetyn neuvottelupäivän päätteeksi.
uutiskirje 