Viime aikoina on alkanut kiertää puheenaihe, jota voisi kutsua ”elitismimeemiksi”. Se on laajasti hyväksytty ajattelutapa, jossa yhdistetään toisiinsa yliopistokoulutus, korkea yhteiskunnallinen status, lukeminen ja ajattelu. Elitismimeemi kritisoi vaikeaa kieltä ja ”akateemista vasemmistolaisuutta”.
Ja kyllä, tässä kolumnissa yliopistosta valmistunut ihminen spleinaa opiskelun merkityksestä. Mutta paljastan heti alkuun salaisuuden: yliopistossa ei todennäköisesti opi juuri mitään poliittisesti mielenkiintoista, eikä yliopistoa siksi kannattaisi kauheasti pelätä saati ihannoida.
Uusliberalistisen koulutuspolitiikan vuosikymmeniä pusertama suomalainen yliopisto ei ole paras paikka nuorelle vasemmistolaiselle kehittää teoreettista ymmärrystään kapitalismista. Kursseilla luetaan toisen käden lähteitä, kontaktiopetusta on valitettavan vähän, ja opiskelulla on kiire, jotta Kelan tuet riittävät. Niinpä jos yliopistolla oikeasti haluaa oppia jotain kiinnostavaa, se täytyy useimmiten organisoida itsenäisissä lukupiireissä.
Uudet käsitteet luovat uusia tapoja jäsentää ympäröivää todellisuutta, joista tulee meille ennen pitkää korvaamattomia.
Yliopistoa ei siis kannata ihannoida pyhän ymmärryksen ja paremman tiedon linnakkeena. Nykyisen yliopistokoulutuksen tavoite on puskea opiskelija ulos mahdollisimman nopeasti. Toinen tavoite on varustaa hänet verkostoilla sekä kyvyillä hakea, arvioida ja soveltaa tietoa nykytyöelämän vaatimalla nopeudella. Muu jääkin useimmiten opiskelijan oman viitseliäisyyden varaan.
Siksi onkin suuri sääli, että elitismikritiikissä yhdistetään opiskelu ja hankalat käsitteet juuri yliopistoon ja eliittiin. Seurauksena on pahimmillaan ajatus, että opiskelu ylipäätään on juuri muodollisen koulutuksen erityispiirre, kun taas aito työväenluokka ei kontaminoi ajatteluaan kirjoilla tai muulla eliitin hapatuksella.
Tämä ajattelutapa ei voisi olla kauempana työväenliikkeen historiasta, jossa opiskelu on aina ollut keskiössä. Esimerkiksi Marxin päätavoite oli saattaa Pääoma juuri työväenluokan käsiin, koska tavoite oli organisoida ihmisiä kapinoimaan. Työväenliike organisoikin pitkin 1800- ja 1900-lukua sivistystoimintaa, jossa tavailtiin usein hyvinkin hankalaselkoista kirjallisuutta. Tavoite oli saada aseita luokkataisteluun ja parantaa omaa asemaa.
Elitismikritiikki on myös paikallaan. Tyhjä teoriapuhe toimii luokkaerojen luomisen välineenä erityisesti, kun sitä käyttävät epävarmat ja politiikan käytännöstä irrallaan olevat ihmiset. Nykyisen elitismimeemin looginen seuraus kuitenkin on, että opiskelu ja teoreettinen ymmärrys jätetään porvareiden käsiin, koska se ei ”kuulu duunareille”. Samalla pudotetaan käsistä myös aseet kamppailla porvarillista maailmaa vastaan.
Kenenkään ei tarvitse käydä yliopistoa osallistuakseen yhteiskunnalliseen debattiin, eikä sitä välttämättä edes kannata käydä. Vertaisoppiminen on, aivan kuten työväenliikkeen historiassa, myös tämän päivän kamppailujen kannalta tärkein väline ajattelun kehittämiseen. Hankalia käsitteitä ei tarvitse hyväksyä automaattisesti, mutta niiden kriittinen punnitseminen kyllä kannattaa.
Myös käsitteet kuten ”luokkataistelu”, ”intersektionaalisuus” ja ”uusintava työ” ovat joskus olleet uusia ja hankalia teoreettisia termejä. Näistä esimerkeistä huomaamme, että parhaimmillaan uudet käsitteet luovat uusia tapoja jäsentää ympäröivää todellisuutta, joista tulee meille ennen pitkää korvaamattomia.
Siksi tarvitsemmekin enemmän itsenäistä, porvarillisten koulutuslaitosten ulkopuolista organisoitumista opiskelun ympärille. Elitismimeemistä pääsemme parhaiten eteenpäin jättämällä termeillä ja tutkinnoilla brassailun omaan arvoonsa. Sen sijaan voimme pohtia, millaista ymmärrystä tarvitsemme tämän päivän työvoiman kamppailujen käytännön organisoimiseen.
lehti 