Kotihoidon tuki nousee säännöllisin väliajoin julkiseen keskusteluun. Hiljattain siitä on puhunut esimerkiksi lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Pekkarinen totesi Twitterissä (13.5.), että ”alle 3-vuotiaiden lasten kotihoitoa vastustetaan naisten työmarkkina-aseman ja varhaiskasvatuksen nimissä, mutta harvoin arvioidaan lapsen etua”.
Kotihoidon tuki – jota käyttää 90 prosenttia perheistä – on koko olemassaolonsa ajan pysytellyt yhteiskunnallisessa keskustelussa konfliktien tai vähintäänkin ristiriitojen aiheena. Se on aidosti monitahoinen kysymys: se koskettaa sekä lapsia että heidän vanhempiaan, ja sen vaikutukset ulottuvat yhteiskunnassa yksittäisiä perheitä laajemmalle. Siksi onkin kiinnostavaa, miten ja millaisin sävyin kotihoidon tuesta julkisessa keskustelussa puhutaan.
Tutkimme Eetu Mäkelän kanssa kotihoidon tuesta käytyä julkista keskustelua 20 vuoden ajalta. Tutkimamme ajanjakso ulottui 1990-luvun lopulta vuoteen 2018. Tutkimus osoitti, että tavat puhua kotihoidon tuesta muuttuivat merkittävästi kymmenisen vuotta sitten.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kotihoidon tuki oli poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun aiheena silloin, kun puhuttiin lapsiperheiden toimeentulosta. Laman ja leikkausten jälkeen perheiden etuudet, kotihoidon tuki mukaan lukien, olivat jääneet aiempaa pienemmiksi, ja niinpä myös kotihoidon tukeen ehdotettiin korotuksia.
Kun talouspuhe kaappasi perhepoliittisen puheen, tapahtui muutos.
2000-luvun alkua on tutkimuksessa luonnehdittu familismin eli perhekeskeisyyden ajaksi, ja tämä näkyi myös ajankohdan julkisessa keskustelussa lasten kotihoidon puolustamisena ja toisaalta myös lapsia kotona hoitavien äitien poliittisena aktiivisuutena. Äidit vaativat kotihoidon tuen korotusta, ja uhkasivat jopa lakolla.
2010-luvun taitteessa tavat puhua kotihoidon tuesta muuttuivat päinvastaiseen suuntaan. Julkiselle agendalle nostettiin kotihoidon tuen lakkauttaminen tai vähintäänkin leikkaaminen. Siinä, missä aiempaa keskustelua oli sävyttänyt perhemyönteisyys ja äitien aktivismi, nyt julkisuudessa tilaa sai esimerkiksi Taloudellisen tutkimuskeskuksen tuolloinen johtaja Juhana Vartiainen, joka blogissaan kutsui lasten kotona hoitamista velttoiluksi (HS 19.5.2012).
Keskustelun muutoksen taustalla oli talouskriisiä seurannut laajempi siirtymä kohti talouskuri- ja leikkauspolitiikkaa. Tämän siirtymän seurauksena kysymykset kansallisesta kilpailukyvystä alkoivat määrittää yhteiskunnallista keskustelua – myös puhetta kotihoidon tuesta.
Kotihoidon tuessa ei ollutkaan enää kysymys lapsiperheiden toimeentulosta tai lapsia kotona hoitavien äitien omista toiveista. Nyt kotihoidon tuessa oli kysymys äitien työllisyysasteesta, joka arvioitiin liian matalaksi. Yhteiskunnalliselle agendalle siis nousi tavoite saada äidit kotoa töihin, jotta Suomen taloudellinen kilpailukyky saataisiin paremmalle tolalle.
Enää ei ollutkaan kysymys lapsiperheiden toimeentulosta.
Kun talouspuhe kaappasi perhepoliittisen puheen, tapahtui muutos siinä, miten äideistä ja lapsista puhuttiin. Kun äidit aiemmin olivat olleet aktiivisia toimijoita, he olivat nyt moralisoinnin kohteita: heidän (mahdollisesti veltoilla) harteillaan lepäsi Suomen taloudellinen menestys.
Entä lapset? Aiempi perhekeskeinen puhetapa sisälsi huolta lapsista ja vanhemmuudesta, mutta nyt huoli sai uudenlaisia sävyjä. Heräsi kysymyksiä siitä, miten lapsista saataisiin kasvatettua mahdollisimman kyvykkäitä kansalaisia. Epäilynä oli, että kotona hoidettujen lasten ”kognitiiviset ja muut taidot” jäävät jälkeen varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten taidoista (9.10.2016).
Kun poliittiset suhdanteet muuttuvat, muuttuu myös puhe kotihoidon tuesta – ja muuttuu puhe lapsista ja äideistä. Tutkijana seuraan tätä puhetta tarkalla silmällä. En siksi, että ajattelisin kotihoidon tuen olevan kysymyksenä yksinkertainen tai yhteiskunnallisena ratkaisuna ainoa mahdollinen. Minua kiinnostaa, mitä kotihoidon tuesta puhuvat tahot oikein tekevät. Mihin he pyrkivät vaikuttamaan, ja miten he käyttävät valtaa osallistuessaan julkiseen keskusteluun?
Lisäksi minua kiinnostaa, keitä ovat nämä tahot, jotka saavat tilaa julkisuudessa. Mitä tekee Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, kun se jälleen julkaisee tutkimuksen, jonka mukaan ”kunnissa, joissa maksetaan isoa kotihoidon tuen lisää, lapset tekevät enemmän virheitä neuvolatesteissä, joissa mitataan lapsen kognitiivisia taitoja” (Yle 1.12.2022)? Mitä tekee lapsiasiavaltuutettu painottaessaan lapsen etua?
Ja ennen kaikkea: pysyykö yhteiskunnallinen keskustelu aina vain sellaisena, jossa katsotaan ylhäältä alaspäin, asiantuntijoista kohti äitejä ja lapsia – vai voisiko puheen suunta myös kääntyä?
uutiskirje 
