Liittojen on uudistuttava. Tällaista vaatimusta voitaisiin odottaa oikeistolta, mutta miltä kuulostaisi hienovarainen, mutta myös rohkaiseva kritiikki radikaaliksi mielletyltä, antikapitalistiselta ympäristöliikkeeltä kuten Elokapinalta?
Olisi kohtalokasta sinisilmäisyyttä tuudittautua siihen, että liitot nykyisellä rajoitetulla agendallaan pystyisivät selviytymään ilmastonmuutoksen ja ekokriisin aiheuttamista mullistuksista, jotka yhä syvemmällä XXI vuosisadalla tulevat taatusti altistamaan kriiseille demokraattisia instituutioita ja tuotantotapojamme ennennäkemättömällä intensiteetillä.
Liittojen tulee löytää takaisin omille juurilleen ja rohjeta irtisanoutua pääoman etuja palvelevasta puhe- ja ajattelutavoista, jotka pitävät ihmiskunnan riippuvuuspolulla. Liittojen pitäisi siis muun muassa kansainvälisellä tasolla vaatia luopumista BKT-mittarilla terrorisoidusta, loputtoman talouskasvun illuusiosta ja työmarkkina-asemaan kahlitusta toimeentulosta.
Kilpailukyvyn sijaan on vaadittava kansainvälistä solidaarisuutta, tehokkuusvimman sijaan lyhyempää työaikaa, universaalia perustuloa, työpaikkademokratiaa ja ennen kaikkea markkina-arvoon perustuvan massatuotannon alasajoa. Lyhyesti sanottuna: vastakarvaan toimimista. Ilmastonmuutoksen puristuksessa nämä vaatimukset eivät ole enää kaupunkilaisälymystön utopioita vaan tilastojen ja kärsivien massojen todellisuuden valossa silkkaa rationaalisuutta.
Viime aikojen ehdottomasti innoittavin tapahtuma oli minulle ammattiliittojen ja ympäristöliikkeen yhteisistä aktioista kertovat uutiset. Näiden uutisten ainoa huono puoli oli, ettei tämä yhteistyö ole tapahtunut Suomessa, vaan monessa mielessä esimerkkimaana pidetyssä Saksassa. Ikävä kyllä tällainen edistyksellinen ja kieltämättä vallankumouksellinen ilmiö ei ole vielä rantautunut Suomeen.
Tähän mennessä Saksasta suomalaiseen politiikkaan on tuotu vain saksalaisen poliittisen kulttuurin ikävimmät puolet, kuten ordoliberaaliset, talousmasokistiset, absurdia mittaluokkaa omaavat näkemykset ylijäämää haalivasta valtiosta. Uutisesta innostuneena Elokapina on kuitenkin yrittänyt rakentaa siltoja ja saada ay-liikkeitä kiinnostumaan yhteistyöstä. Toistaiseksi tuloksetta.
Liittojen varauksellisuus pani miettimään. Miksi keskellä ekokriisiä ja parhaillaan meneillään olevaa kurjistamispolitiikkaa ay-liike arastaa ympäristöliikkeitä? Elokapinan tulevan kampanjan narratiiviin kuuluu oikeudenmukaisen vihreän siirtymän vaatiminen, joka hyödyttäisi kaikkia, myös duunareita. Elokapina julkaisi lopputalvena ekologisen jälleenrakentamisen oikeudenmukaisuutta korostavan, liittojen oikeuksia puolustavan kannanoton vailla vastakaikua.
Ennen kaikkea tulee tiedostaa, että ilman liittoja aito ja oikeudenmukainen ekologinen jälleenrakennus ei voi toteutua. Elokapina ymmärtää, että jos sen tavoitteena on luoda painetta päättäjille ja mobilisoida massoja, niin ei voi jättää kuuntelematta työntekijöiden huolia ja intressejä.
Toisaalta taas liittojen pitäisi omaksua ympäristöpolitiikan taloudellisten ja sosiaalisten epäkohtien lisäksi ekologinen ulottuvuus. Tutkimusten mukaan huoli ilmastonmuutoksesta alkaa ylittää huolet työpaikan menettämisestä.
Hallitus kuitenkin jatkaa ympäristölle haitallisten tuotantotoimintojen tukemista miljardien eurojen edestä ja lyö laimin sitoumuksensa Pariisin ilmastosopimuksessa sovittuihin toimenpiteisiin. Ekokriisin kiihtyessä tämä on paitsi moraalitonta myös järjetöntä politiikkaa. Liittojen siis kannattaisi liittoutua ympäristöliikkeiden kanssa ja irtisanoutua pelkästään pääoman intresseissä olevasta viherpesusta, eli sokeasta uskosta markkinaehtoisesti toteutettavaan vihreään siirtymään.
Toiseksi on selvää sekin, että tällä hetkellä liittoja vaivaa olennainen ristiriita. Yhtäältä alati jatkuvat ja uusiutuvat taloudelliset kriisit kärjistävät työn ja pääoman eriäviä intressejä, toisaalta liittojen edustamat työntekijät pakostakin joutuvat osallistumaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömän talouden ylläpitämiseen. Liitot ja niiden jäsenet ovat samalla riippuvaisia nykyisestä talousjärjestelmästä, mutta yhtä paljon ovat sen kärsijöitä. Työväki on siis itsekin kiinteä osa tätä peliä, jonka väkisin pönkittäminen käy yhä kalliimmaksi koko ympäristölle ja sen kautta ihmiskunnalle.
Miksi viherkapitalismi ei toimi?
Nykyisestä talousjärjestelmästä tekee kestämättömän muun muassa se, että rahan arvon määrää kansantalouden tuottavuus, eli voittoa varten, maailmanmarkkinoille tarkoitettujen hyödykkeiden määrä. Mitä enemmän ja mitä suuremmalla voittomarginaalilla tietyn maan yritykset pääsevät tyrkyttämään turhanpäisiä kapistuksiaan maapallon maksukykyisille asukkaille – suomeksi sanottuna: mitä paremmin pyhässä kilpailussa pärjätään – sitä enemmän vaurautta kyseinen maa kerryttää itselleen muiden maiden kustannuksella.
Se, joka myy kalliita ja ostaa halpoja tavaroita menestyy kansainvälisessä nälkäpelissä.
Se, joka myy kalliita ja ostaa halpoja tavaroita menestyy siis kansainvälisessä nälkäpelissä. Ongelmana on vaan se, että maapallon aineelliset reunaehdot tulevat ennen pitkää sanelemaan erilaista todellisuutta. Tuotannon edellytyksenä toimivan edullisen energian muuntaminen toimintaa pyörittäväksi sähköksi käy yhä haasteellisemmaksi, mikä tulee vaatimaan äärettömän paljon uusia tuotantolaitoksia, infrastruktuuria, niiden ylläpitämistä, ja niin edelleen. Sen lisäksi fossiilisten polttoaineiden rinnalla tulevaisuuden massatuotannon pullonkaulaksi tulevat sellaisten raaka-aineiden puutokset kuten fosforin, erilaisten alkuaineiden esimerkiksi koboltin tai jopa ehtymättömäksi luullun hiekan!
Teollisuuden ahmimat, halvan tuotannon edellytyksenä toimivat aineet joko tulevat kokonaan loppumaan tai muuttumaan voittomarginaalin kannalta yhä kalliimmaksi. Tämä lisää kussakin maassa toimivalle pääomalle paineita työvoiman ja luonnon halpuuttamiseksi välttääkseen maan luottokelpoisuuden heikkenemistä. Tämä johtaa leikkauspolitiikkaan, tehotuotantoon ja ympäristön turmelemiseen. Voiton suhdeluvun pönkittäminen käy siis yhä hankalammaksi, mikä pakottaa yrityksiä ja niiden etuja vaalivaa valtiota painamaan työvoiman kustannuksia alaspäin ja karsia julkisia palveluja.
Edellä mainittujen valossa täytyy nähdä, että kolmen yhteiskunnallisen ulottuvuuden eli sosiaalisten, ekologisten ja taloudellisten vaatimusten välillä on ristiriita.
Nykyjärjestelmän puitteissa vaikuttaa siltä, että se, mikä on ekologista, mutta myös sosiaalista ei voi olla samalla taloudellistakin. Se, mikä vastaa taloudellisuuden kriteereitä, eli kasvun ja voiton logikkaa ei voi olla sosiaalista, eikä ekologistakaan.
Vihreästä kasvusta haaveileva, yrityksiä suosiva politiikka ei näytä myöskään olevan sosiaalista, eikä pidemmän päälle ekologistakaan kuten tutkimukset ovat osoittaneet. Aika paha dilemma. Umpikujasta pakittamiseksi nykyinen teknokraattinen ja yrityskeskeinen valtaeliitti on laskenut niin sanotun vihreän kasvun varaan.
OECD:n ja Maailmanpankin raporteissa ja tutkimuksissa 2010-luvulla esitetty “decoupling” eli irtikytkentä vaikutti ratkaisseen kaiken. Tässä utopistisessa käsikirjoituksessa BKT:n kasvu teknologisten innovaatioiden ansiosta irtaantuu päästöistä jättäen yhä pienempää hiilijalanjälkeä tinkimättä vauraudesta. Tämän narratiivin mukaan aineellisten resurssien käyttö tulee tehostumaan siinä määrin, että yhteinen kakkumme pystyy kasvamaan ilman ympäristön kuormittamista. Retoriikan tasolla se tarkoittaa enemmän resursseja köyhyyden poistamiseen, todellisuudessa vaan keinoa voiton ja pääoman kerryttämiseen hinnalla millä hyvänsä.
Uusimmat tutkimukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, että irtikytkentä ei ole vaan suostunut tapahtumaan. Varakkaat länsimaat ovat kerskailleet tilastoilla, joissa he muka olisivat onnistuneet suhteellisessa irtikytkennässä, mutta tuoreimmista mallinnuksista ja tutkimuksista käy ilmi, että tällainen hyvin vaatimaton ja suhteellinen irtaantuminen on vain tilastollista kaunistelua.
Globaalilla tasolla ekstraktivismi, aineen käyttö ja sitä mukaa päästöt ovat lisääntyneet ennätysmäärin. Teknologia ei siis pysty tarjoamaan ratkaisua ilmastokatastrofin torjumiseen, jos teknologiset uudistukset käytetään markkinaehtoisesti. Tämä on jo pitkään tiedetty Jevonsin paradoksin ansiosta, joka selittää, miksi aineellisten resurssien tehokkaammat käyttötavat eivät ole saaneet laskemaan resurssikäytön volyymiä, eikä työvoiman riistoa, vaan juuri päinvastoin ovat lisänneet niitä kuormittaen ympäristöä ja yhteisöjä.
Tehokkuudella markkinoiden maailmassa on hintoja alentava vaikutus, mikä taas kiihdyttää kysyntää ja sitä kautta tuotantoa. Tämä selittää miksi teknologia yhdistettynä voitontavoitteluun ei riitä päästöjen ja haittojen hillitsemiseen.
Vientialojen markkinausko on pääoman etu
Jos vilkasemme vaikka Paperiliiton kannanottoja kestävään metsäteollisuuteen, huomaamme heti sen, mistä Jevonsin paradoksissa on kyse.
Kirjoituksessaan Paperiliitto esittää, kuinka ympäristöystävällisyyden ja kestävyyden nimissä se haluaa jatkaa samanlaista puun tuotteistamista ja tavaratulvan tuottamista loputtomiin. Metsä ja luonto ilmenevät Paperiliiton narratiivissa pelkkänä resurssina ja ehtymättömänä vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä. Ristiriidasta markkinoille tuottavan jatkuvan tuotteistamisen ja luonnonvarojen rajallisuuden välillä ei ole sanaakaan.
Toki puu on uusiutuva materiaali siinä mielessä, että aina voi istuttaa uusia puita, mutta jos kaikkiin Paperiliiton artikkelissa ehdottamiin käyttötarkoituksiin käytettäisiin puuta raaka-aineena, kaikki metsät kaadettaisiin silmänräpäyksessä.
Tässä on muutama esimerkki mihin kaikkeen Paperiliitto aikoo käyttää puuperäisiä aineita: komposiitteihin (sellupitoisiin muoviin kaiuttimia, kännyköitä, autojen muovi osia varten , biokemiaan, biopolymeereihin elintarvikkeisiin, lääkkeisiin, kosmetiikkaan. Puuta voi käyttää myös vaatteiden, muovien, asfaltin, eläinten rehun ja liikennebiopolttoaineiden valmistuksessa.
Pitää korostaa, että ongelmana ei ole teknologia, vaan markkinaehtoisen tuottamisen aikaansaama volyymi, jolla ei välttämättä tyydytetäkään ihmisen elämänlaadun kannalta olennaisia tarpeita, vaan lietsotaan ylikulutusta. Kasvavien, kyseenalaisten tarpeiden tyydyttäminen tulee jatkossakin hankaloittaa niin haluttua kestävää metsätaloutta. Ammattiliiton tekstissä siis vilisi työnantajien maailmankuvalle tyypillistä markkinauskoa ja toiveajattelua.
Toimeentulon menettämisen pelosta syntyvä väärä tietoisuus saa työntekijät uskomaan yrityksien tyrkyttämään maailmankuvaan, jossa ainoa tie menestymiseen löytyy talouskasvusta ja kansainvälisestä kilpailusta. Työn ja pääoman näkemysten tällainen yhteenkietoutuminen tekee mahdottomaksi ekologisen jälleenrakentamisen. Siksi Elokapinan ja liittojen pitäisi vaatia yhdessä perustuloa tai sosiaalista osinkoa, siirtymän sosiaalisen haittojen lieventämiseksi. Näin työntekijöillä olisi varaa päästä eroon pääoman universaaleiksi luonnonlajeiksi kuvitelluista talousmalleista, joissa työntekijän ainoana tehtävänä on markkina-arvon tuottaminen loputtomiin.
Tavoitteena olisi siis irrottaa toimeentulo työmarkkinoihin osallistumisen pakosta. Liitot pystyisivät järjestämään työntekoa ja yhteiskunnallisesti välttämättömiä palveluja työmarkkinoiden ulkopuolellakin. Liitoilta löytyy kykyä ja osaamista ympäristölle haitallisten tuotantotoimintojen kontrolloituun purkamiseen, mutta tähän tavoitteeseen ei päästä ilman työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneiden toimeentulon takaamista. Tämä käytännössä tarkoittaisi sosiaalisen osingon käyttöönottoa, eli sosiaaliturvaa täydentävää perustuloa. Lisäksi se tarkoittaisi joustavaa uudelleenkouluttautumista, toisin sanoen työvoiman suojelua markkinoilta. Marxilaisittain sanottuna kyseessä olisi ihmisen työvoiman tavaraluonteen lakkauttaminen.
Liittojen uusvanha tehtävä
Kapitalistisissa tuotantotavoissa piilevät ratkaisemattomat ristiriidat ovat saaneet historian saatossa työväkeä puolustautumaan yllä kuvatun markkinavetoisen yhteiskunnan eriarvoistavilta mekanismeilta. Mutta kamppailun tällaista puolustuksellista ulottuvuutta voidaan katsoa vain haittoja vähentäväksi työksi.
Tämä sisäänpäin kääntyvä, oman ryhmän etuihin keskittyvä asenne osoittautunee vähäiseksi, kun vastassamme ovat kulutustapojen kestämättömyydestä koituvat kriisit. Siinä missä kapitalismin epäkohtia tasaava politiikka on lujittanut kapitalismia lievittämällä työn ja pääoman välistä ristiriitaa pitkin 1900-lukua, ekokriisi pakottaa meidät tiedostamaan systeemin ytimessä piilevän, vielä syvemmän paradoksin: arvonmuodostuksen tapojen (tavaratuotannon) ja planetaarisen kantokyvyn välisen ristiriidan.
Ekokriisin syvetessä liitoilla ei ole enää varaa jatkaa sitä samaa linjaa, mitä ne hyvinvointivaltion synytymävuosina olivat ajaneet. Lännessä liitoilla oli keskeinen asema hyvinvointivaltion perustamisessa. Nyt liittojen institutionaalista joukkovoimaa tarvitaan mitä kipeämmin siirtymävaiheen hallitussa toteuttamisessa ja status quon purkamisessa. Tämä ei kuitenkaan tule onnistumaan, mikäli ay-liike ja parlamentaarinen vasemmisto puhuvat samaa kieltä kuin pääoman lakeijat.
Siksi vasemmistolla ja ay-liikkeellä on näytön paikka todistaa, että ne kykenevät luomaan aivan erilaista diskurssia ja asettamaan uudelleen unohtuneet päämäärät kapitalismin horisontin ylittämiseksi. Tähän asti vain radikaaliksi ymmärretyt liikkeet ovat edustaneet tätä kantaa.
Jos yhteiskunnassa pääoman ja työläisten tavoitteet ovat samat ja ero on vain keinoissa, perustavanlaatuinen muutos ei pääse tapahtumaan. Tähän mennessä talouskasvu on legitimoinut ja ylläpitänyt yhteiskunnallista rauhaa ja vakautta länsimaissa. Ilmastonmuutoksen myötä tämä yhteiskuntasopimus on murenemassa.
uutiskirje 
