Tansanian hiv-tartunnan vastainen taistelu on vuosikausia ollut suuressa määrin yhdysvaltalaisen Pepfar-hankkeen (President’s Emergency Plan for AIDS Relief) varassa. Kun Donald Trump palasi Yhdysvaltain presidentiksi, hän jäädytti kaiken kehitysavun. Samalla katosi Tansanian vuosittainen 450 miljoonan Yhdysvaltain dollarin Pepfar-rahoitus, jolla on kustannettu testausta, lääkkeitä, kotihoitoa ja valistusta paikallistasolla.
Lähes 1,2 miljoonaa tansanialaista on saanut Pepfarin kautta ilmaiset antiretroviraalilääkkeensä, joilla hiv pysyy aisoissa eikä kehity aidsiksi. Ei saa enää.
Ilman arv-lääkitystä hiv-positiiviselle yksilölle saattaa kehittyä aids, joka tekee hänet alttiiksi tuberkuloosin ja keuhkokuumeen kaltaisille tappaville infektioille. Jos kriisiä ei onnistuta ratkaisemaan, terveysasiantuntijoiden mukaan seuraavan kahden vuoden aikana Tansaniassa vähintään 30 000 ihmistä kuolee hivin seurauksiin.
”Ilman lääkkeitä kuolen”
Yhdeksältä maanantaiaamuna Mariam Msemwa, 19, saapuu Bagamoyon aluesairaalan hiv-klinikalle hakemaan annoksensa antiretroviraalilääkkeitä. Msemwa on tottunut kerran kuukaudessa hakemaan elintärkeät lääkkeensä, mutta nyt tilanne on uusi. Sairaanhoitaja kertoo, ettei ilmaisia lääkkeitä enää ole, hänen täytyy itse ostaa lääkkeensä.
Msemwalla ei ole varaa niihin. Vihannesten katukaupalla elantonsa hankkiva äiti ei voi auttaa, sillä hänen ansionsa hädin tuskin riittävät heidän seuraavaan ateriaansa.
– En tiedä, mitä tehdä. Ilman lääkkeitä kuolen, Msemwa huokaa.
Vakava isku
Tansanian aids-komissio Tacaidsin toimitusjohtaja Catherine Joachim on jo viikkojen ajan istunut kiihkeissä kokouksissa ja käynyt puhelinkeskusteluja huolestuneiden terveysviranomaisten ja avustustyöntekijöiden kanssa.
– Tämä on vakava isku, joka johtaa hiv-hoitomme romahtamiseen. Lähes kahden vuosikymmenen ajan Pepfar piti ihmisiä elossa, Joachim toteaa.
Ilmaisia arv-lääkkeitä jakaneilta klinikoilta ovat lääkkeet loppuneet. Kotihoito-ohjelmia lopetellaan. Kautta maan potilaita käännytetään sairaaloiden ja klinikoiden ovilta.
– Eilen tänne tuli äiti, joka aneli edes muutamaa pilleriä pojalleen, joka on saanut arv-lääkkeitä syntymästään lähtien. Minulla ei ollut antaa hänelle mitään, hoitokouluttaja Abdallah Suleiman Bagamoyon kaupungista kertoo.
”Mitä lapsilleni tapahtuu?”
Helena Mkwasilla diagnosoitiin hiv, kun hän oli 19-vuotias. Ensin hän luuli sitä kuolemantuomioksi, mutta arv-hoito toimi ja hänen terveytensä koheni. Sittemmin hän on synnyttänyt kaksi tervettä lasta ja alkanut pitää katuruokakojua Dar es Salaamin Mbezin bussiterminaalissa. Hänelle on kehittynyt päivittäinen rutiini: ruuanlaittoa, asiakkaiden palvelua ja joka ilta pillerit lämpimän veden kera.
– Ilman lääkkeitä sairastun jälleen. Sairaana en pysty työskentelemään. Mitä lapsilleni silloin tapahtuu? Mkwasi kyselee ahdistuneena.
Ympärillä linja-autoasema kohisee ja kuhisee elämää, rahastajien huutoja, dieselin ja grillatun lihan katkua. Mkwasi hämmentää hiki otsassa pataansa, harteillaan epävarmuuden taakka.
Kuilu tarpeen ja mahdollisuuksien välillä
Tansanian hiv/aids-potilaiden kansallisen järjestön toiminnanjohtaja Deogratius Rutatwa tuijottaa työpöydälleen kasautuvia raportteja tilanteen huonontumisesta. Puhelin soi lakkaamatta ja sähköpostilaatikko täyttyy jäsenjärjestöjen epätoivoisista viesteistä. Paikallistasolta kysytään, mitä nyt tehdä, eikä Rutatwa pysty vastaamaan.
– Tämä on katastrofi. Pepfarin tuella ei pelkästään jaeltu lääkkeitä, vaan sillä myös rahoitettiin koulutusta, ennaltaehkäisyä, tukea paikallistasolle. Nyt kaikki on mennyttä, Rutatwa sanoo.
– Toivon, että näitä päätöksiä tekevät ihmiset voisivat nähdä, mitä täällä tapahtuu. He puhuvat budjetista ja politiikasta, mutta täällä kyse on äidistä, joka kävelee kilometrikaupalla saadakseen lapsensa testatuksi. Kyse on teini-ikäisestä, joka juuri sai kuulla olevansa hiv-positiivinen ja tarvitsee apua, ei torjuntaa. Kyse on ihmisten hengissä pitämisestä, Rutatwa vetoaa.
Tansanian terveysministeriö on luvannut siirtää varoja arv-lääkkeiden jakelun turvaamiseen, mutta terveysbudjetista ei riitä lääkkeisiin kaikille niitä tarvitseville.
– Ilman ulkopuolista tukea emme voi täyttää kuilua tarpeen ja mahdollisuuksien välillä. Se tarkoittaa, että ihmisiä kuolee, Rutatwa sanoo.
Mahdoton valinta
Mary Tarimo on omistanut elämänsä hiv-potilaiden auttamiselle. Hän vastaa Bagamoyon sairaalan hiv-osaston kotihoidosta, muun muassa siitä, että potilaat ottavat säännöllisesti lääkkeensä.
– On esimerkiksi eräs nainen, josta olen huolehtinut vuodesta 2015 lähtien. Hän on aina ottanut lääkkeensä, mutta ei enää. Hän kertoi minulle, että hän joutuu valitsemaan lääkkeiden ostamisen ja lastensa ruokkimisen välillä. Mitä tuohon voi sanoa? Miten ihminen voi joutua tuollaisen valinnan eteen?
– Pahinta on, että me rakensimme tätä hoito-ohjelmaa vuosikymmeniä ja vakuutimme ihmisille, ettei hiv ole kuolemantuomio, kunhan hoitoa jatketaan. Nyt me näemme kaiken tuhoutuvan, noin vain yhdellä päätöksellä, Tarimo sanoo.
uutiskirje 
