Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kysyy keskusteluavauksessaan, kuinka hyvin nykyinen varusmiesarmeija soveltuu muuttuvaan turvallisuusympäristöön ja katsoo, että ”sotilaallisen uhan sijaan Suomen pitäisi valmistautua esimerkiksi ympäristökatastrofeihin, suuronnettomuuksiin tai tietoverkkoihin kohdistuviin hyökkäyksiin”.
Ilmeisesti Arhinmäki kuitenkin arvioi, että Suomeen voi joskus kohdistua myös sotilaallista uhkaa, koska hän ei ehdota puolustusvoimien eikä asepalvelun lakkauttamista. Hän pohtii varusmiespalveluksen muuttamista vapaaehtoiseksi ja vain osaa ikäluokasta koskevaksi.
Mistä rajusti supistetut puolustusvoimat löytäisi yhtäkkiä voimavaroja koulutuskapasiteetin nostamiseen ja missä koulutus tapahtuisi, kun varuskuntaverkkoa olisi ajettu alas?
Vapaaehtoinen ja valikoiva varusmieskoulutus johtaisi tarpeeseen muuttaa nykyistä puolustusdoktriinia; alueellinen puolustusjärjestelmä kun ei voi nojata valikoivaan asevelvollisuuteen. Koko maan puolustuksen sijasta olisi valittava puolustettavat ydinalueet. Kuka puolustaisi kriisitilanteessa muita alueita?
Yhdysvallat ja Nato ovat jo pitkään arvostelleet aluepuolustukseen keskittyviä maita ”vanhanaikaisuudesta”. Aluepuolustukseen erikoistuneiden armeijoiden sijasta halutaan luoda nopeasti liikuteltavia iskukykyisiä interventiojoukkoja, joita voidaan käyttää Irakin ja Afganistanin kaltaisissa sodissa.
Naton tavoite on, että 50 prosenttia jäsenmaiden joukoista pitää olla lähetettävissä operaatioihin siten, että vähintään 10 prosenttia olisi jatkuvasti sotatoimissa. Siksi Yhdysvallat ja Nato haluavat korvata asevelvollisuuteen perustuvat armeijat palkka-armeijoilla. Suomessa ei ole syytä lähteä tälle tielle.
Saataisiinko160 000 sotilaan reservi ylipäänsä muodostetuksi, jos vain 20–30 prosenttia miesikäluokasta koulutettaisiin?
Nykyisin palvelukseen astuu miesikäluokasta noin 80 prosenttia. Heistä palveluksen loppuun suorittaa noin 70 prosenttia. Palveluksen suorittaneista sijoitetaan edelleen noin 80 prosenttia, sillä yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen vaatii henkilöstöä myös muiden hallinnonalojen palvelukseen kriisitilanteessa.
Reserviläisarmeijaan pystytään vuosittain sijoittamaan noin 18 000–19 000 henkilöä. Kolmannes olisi vain 6 000–6 300 henkeä. Miten heistä voisi muodostua 160 000 henkilön reservi? Mallin vapaaehtoisuus voisi lisäksi romuttaa koko järjestelmän.
Norjassa varusmieskoulutuksen suorittaa vuosittain noin 8 000 nuorta, joista pieni osa on naisia. Tämä on noin kolmannes miesikäluokasta. Kodinturvajoukoissa on noin 50 000 sotilasta. Varsinaiset taistelujoukot ovat kaikissa puolustushaaroissa ammatti- tai sopimussotilaita. Norjalainen varusmiespalvelus onkin ensisijaisesti puolustusvoimille rekrytointikanava ammattisotilaiden palkkaamiseen.
Norjan puolustus perustuu ulkopuoliseen tukeen eli Nato-jäsenyyteen. Maan puolustusbudjetti vuonna 2010 on noin 4,2 miljardia euroa eli suurin Pohjoismaista. Suomen puolustusbudjetti on nyt noin 2,7 miljardia euroa. Sotilasliittoon kuulumattomana maana Suomi ei käytä sotilaallisen suunnittelun perustana ulkopuolista sotilaallista apua.
Valikoiva asevelvollisuusmalli johtaisi melko suoraviivaisesti ja nopeastikin ammattiarmeijaan kuten Ruotsissa on käynyt sen jälkeen, kun ensin oli käytössä valikoiva varusmieskoulutus.
Ammattiarmeija on kaikkien Suomessa tehtyjen selvitysten mukaan kallis eikä sekään sovellu aluepuolustukseen.
Arhinmäen pohtimassa mallissa ehdotetaan myös, että valmiusreserviin kuuluvat sotilaat koulutettaisiin tehtäviinsä kriisin uhatessa kolmen kuukauden tehokoulutuksella.
Nykyaikaisiin asejärjestelmiin perehdyttäminen ei kolmen kuukauden pikakoulutuksella ole mahdollista. Maasta polkaistun 180 000 ”sotilaan” valmiusreservin kävisi huonosti nykypäivän sodankäynnissä.
Ja mistä rajusti supistetut puolustusvoimat löytäisi yhtäkkiä voimavaroja koulutuskapasiteetin nostamiseen ja missä koulutus tapahtuisi, kun varuskuntaverkkoa olisi ajettu alas? Vai pidetäänkö mahdollisen kriisin varalta yllä kymmeniä tyhjiä varuskunta-alueita, varastoja ja tyhjäkäynnillä olevaa koulutushenkilöstöä?
Arhinmäki on oikeassa torjuessaan Sdp:n johdon ehdottaman molemmille sukupuolille yhteisen palvelusvelvollisuuden ja todetessaan, että kyse olisi pakkotyön kaltaisen pakkopalveluksen kohdistamisesta naisiin.
Mutta ratkaistaanko sukupuolten eriarvoinen asema sillä, että kutsunnat ulotettaisiin – kuten Arhinmäki esittää – tulevaisuudessa sekä miehiin että naisiin ja että hakeutuminen varusmieskoulutukseen olisi avointa niin miehille kuin naisillekin.
Mikä sitten olisi tasa-arvon kannalta se hyöty, joka saavutettaisiin, jos kävisi niin kuin Arhinmäki ennakoi? Hänhän sanoo, että ”on kuitenkin luultavaa, että suuri valtaosa sotilaskoulutukseen hakeutuvista sekä sotilaallisesta valmiusreservistä olisi miehiä”.
Ja sitten tärkein. Käytännössä koulutukseen hakeutumisen ”avoimuus” ja ”valinnanvapaus” tarkoittaa oikeutta hakeutua asepalvelukseen tai olla hakeutumatta. Miksi ihmeessä 20–30 prosenttia miesikäluokasta hakeutuisi asekoulutukseen, jos se olisi vapaaehtoista? Itse asiassa vapaaehtoisuus varmistaisi vain sen, että Suomen nykyinen asevelvollisuus korvautuisi varsin nopeasti palkka-armeijalla.
Kirjoittaja on puolustusvaliokunnan jäsen
lehti 