Nuoren kohuohjaaja Lauri Maijalan ohjaamissa esityksissä armotonta kyytiä saavat korskeimmatkin kansalliset ikonit Mannerheimista alkaen. Hän sinkoaa armotta idolit, tabut ja ilmiöt kansakunnan kaapin päältä aikamme kuvajaisiksi.
Uusimmassa ohjauksessaan Maijala on tarttunut Kullervon tarinaan, Aleksis Kiven ja Kalevalan teksteihin omia näkemyksiään lisäillen. Esitys on yksi valtionpalkinnon saaneiden lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon, virolaisen Rakvere Teaterin ja tamperelaisen Teatteri Telakan yhteistyöprojekteista, jonka puitteissa nämä teatterit tekevät kolme esitystä kunkin teatterin näyttelijöiden yhteistyönä.
Kalevalassa kerrottu Kullervon tarina on kuvaus veljessodan seurauksista, siitä miten isien pahat teot kostautuvat jälkipolville katkeruutena ja epäonnena. Kullervon isän Kalervon ja tämän veljen Untamon sukujen taistelu on osittain historiallinen kuvaus eri ryhmien vastakkainasetteluista Suomen maaperällä.
Mies on lohduton ilmentymä siitä, mitä vääristymiä epäoikeuden- mukaisuus ja ääretön pahuus ihmisessä saa aikaan.
Elintasokilpa on veljessotaa
Veljessodan korvaa tänä päivänä armoton elintasokilpailu, kilpailu rahasta ja työpaikoista. Kaikkia yllytetään sotajalalle toisia vastaan niin työssä kuin vapaa-aikanakin.
Yhteiskunnallisesti valveutuneen Maijalan Kullervo kuvaa ilkikurisesti nokialaisen kansakunnan kasvattamaa lasta, jota hallitsee myyttisen Kullervon henki: katkeruus, viha, himo ja häikäilemätön oman edun tavoittelu.
Velhomainen Maijala räväyttää groteskin Kullervonsa symboliikan välityksellä näyttämölle EU:n ja kansainvälisyyden kuristuksessa kamppailevan kotomaamme koko kuvan muistuttaen myös sodan ja väkivallan ja kostomentaliteetin tuhoisuudesta.
Vihollisheimolle orjapojaksi lapsena myydyn Kullervon tarina on surkeista surkein. Jopa niin lohduton, että siinä piilee tragikomiikkaakin. Sitä Maijala on limittänyt esitykseen osuvasti.
Esitys roimii kovalla kädellä kapitalistista yhteiskuntaa, ydinperheen ihannointia ja näennäisiä tasa-arvopyrkimyksiä. Ja iskee päin näköä konservatiivisia näkemyksiä ja tabuja seksuaalisuudesta, rasismista jopa äidinrakkaudestakin ja anteeksiannosta.
Mies ja hakaristi
Ydinperheen apaattista, viihdemaailmasta lohtua saavaa rauhaa saapuu häiritsemään vuosien pakomatkalta kotiin palaava, underground-hahmoksi sukeutunut Mies. Äidin ikävöimä ja etsimä poika. Kullervon tapaan hänellä ei ole otsallaan orjan merkkiä, vaan mustanpuhuva, pahaenteinen hakaristi. Maijalan Kullervosta on maailman turuilla kehkeytynyt englantia puhuva, transseksuaalinen keikaroiva pukumies ja ilmiselvä fasisti.
Maijalalle tyypilliseen tapaan Kullervokaan ei ole perinteistä teatteria, vaan musiikkiteatterin ja performanssin rajamailla paikkaansa hakevaa, roisia ja kipeän koskettavaa tulkintaa aikamme synnyttämistä kullervoista, joita esityksessä edustavat kaikki ydinperheen jäsenet.
Urpilainenkin roolissa?
Hän on taustoittanut esityksen huolellisesti. Siitä osoituksena on Kullervon tarinan syvällinen tunteminen ja tulkinta, ja vaikkapa esitykseen limitetty otos opetusneuvos, sosialisti ja pasifisti Yrjö Kallisen haastattelusta vuodelta 1971.
”Räikkä muistuttaa häiritsevästi Jutta Urpilaista”, avecini kuiskasi esityksen alkumetreillä. Muodottomaksi möhkäleeksi topatun, äitiä esittävän Tanjalotta Räikän habitus, henkisesti pöhöttyneen yhteiskuntamme rujona kuvajaisena, on kaukana madonna-äidistä tai pullantuoksuisesta kotiäidistä. Mutta, toden totta, valtiovarainministerimme tavoin hän osaa selittää ja kääntää kaiken, mitä kauheimmatkin tapahtumat, parhain päin.
Erinomaiset näyttelijät heittäytyvät pidäkkeettömästi vaativiin, yltiöfyysisiin, ruokottomiin rooleihinsa ja laulavatkin hyvin. Maijala on ujuttanut julmaan, elämän takapihat paljaimmillaan näyttävään, esitykseen myös aimo annoksen huumoria. Etevä näyttelijäjoukko pääsee näyttämään komedianäyttelemisen taitojaan monissa hykerryttävän hauskoissa kohtauksissa, jotka toimivat siltoina koston ja julmuuden kierteen lohduttomalle kuvaukselle.
Huutoa ja uhoa
Tanjalotta Räikkä näyttelee upeasti. Hän huutaa loputtomasti rakkauden, suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden perään puolustaen outoa lastaan hamaan loppuun asti. Hän on väkevä tulkitsija niin näyttelijänä laulajanakin.
Mainio Sakari Tuominen Kalervona on peukalo keskellä kämmentä tumpeloiva koti-isä, joka ei saa sorsaakaan hengiltä, mutta perussuomalaista uhoa ja arvoja riittää sitäkin enemmän.
Maruska Verona murkku-ikäisenä Ainikkina kipuilee elämänsä suunnan kanssa. Pitkien monologien, ja joidenkin pitkitettyjen kohtauksien raskauttama rooli on haastava, mutta sulokas. Rajuksi yltyvä Verona selviää siitä lähes kauttaaltaan kunnialla. Hän halajaa suurkaupungin vilskeeseen pois ydinperheen lintuhäkistä. Kunnes haaveet kariutuvat. Tulkinnanvaraiseksi jää, raiskaako Mies Ainikin, kuten Kullervo tietämättään siskonsa alkuperäisessä tarinassa. Sukurutsainen kohtaus on rohkea ja omalla tavallaan kaunis, kuten fyysisesti estoton esitys kaikkinensa.
Erni Kask tulkitsee näytelmän Miehen, allegorisen Kullervon roolin värisyttävästi ja tavattoman esteettisesti. Hän on taipuisa ja karismaattinen näyttelijä, joka ei arastele heittäytyä vastenmieliseen, niljakkaan Miehen rooliinsa niin sanotusti täysillä. Tälle päähän potkitulle ja uudestisyntyneelle antikristukselle ei Maijalan katsannossa juuri mikään muu, kuin oma narsistinen ego ole pyhää. Mies on lohduton ilmentymä siitä, mitä vääristymiä epäoikeudenmukaisuus ja ääretön pahuus ihmisessä saa aikaan.
Esityksessä kysellään koskettavasti, voidaanko moista olentoa – toiseutta – hyväksyä ja rakastaa. Ja sitä, mikä oikeuttaa erilaisuuden torjumiseen, aina surmaamiseen saakka, sotiin ja vihaan.
Maijalan luotsaaman ensemblen raju Kullervon tarina on nyky-yhteiskuntaammekin puhutteleva allegoria.
Kullervo. Alkuperäiskäsikirjoitus Aleksis Kivi. Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala. Ohjaajan assistentti Katariina Havukainen. Lavastus Perttu Sinervo.
Rooleissa: Erni Kask, Tanjalotta Räikkä, Sakari Tuominen ja Maruska Verona.
Kullervon esityksiä Tampereen Telakalla toukokuulle asti.
lehti 