Suomalaisten ammattiliittojen sähköposteihin tulvi viime viikolla solidaarisuusviestejä. Työntekijäjärjestöjä ympäri maailman järkyttivät konsensusmaana tunnetun Suomen aikeet säätää työehtosopimukset ohittaen työehtojen vähimmäismääräysten sijaan niiden enimmäistasosta.
Solidaarisuusviestit kertovat myötätunnosta ja auttamishalusta, mutta kyse on muustakin. Suomessa nähtävä konflikti on osa kansainvälistä kamppailua työelämän valtasuhteista ja samalla niihin kytkeytyvistä talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjavalinnoista.
EU:n valtavirta on nyt
työntekijälle tyly
Työntekijöiden suojelua vahvistavat uudistukset ovat jäissä.
EU-politiikassa kamppailu työmarkkinoiden valtasuhteista on pitkään tiivistynyt kysymykseen työntekijöiden oikeuksien eurooppalaisesta vähimmäistasosta. Ammattiyhdistysliike on nähnyt unionin mahdollisuutena säännellä kansainvälistä kilpailua niin, että hintojen polkeminen työntekijöiden kustannuksella estetään. Sillä ajatuksella unioniin on luotu yhteistä lainsäädäntöä muun muassa työsuojelusta, työntekijöiden kuulemisesta ja työelämän tasa-arvosta.
Viime vuosina ajatus yhteisistä pelisäännöistä on kuitenkin jäänyt ”sääntelytaakkaa” paheksuvan retoriikan jalkoihin. Suoraviivainen sääntelyn purkaminen on toistaiseksi onnistuttu torjumaan, mutta työntekijöiden suojelua vahvistavat uudistukset ovat jäissä. Esimerkiksi työturvallisuudessa tämä tarkoittaa käytännössä tilanteen heikentymistä, kun lainsäädäntöä ei päivitetä työelämän uusien riskien tasalle.
Lainsäädäntökysymysten rinnalle EU-politiikan ytimeen on viime vuosina noussut aikaisempaa vahvempi talouspolitiikan ohjaus. Komissio seuraa jäsenmaiden politiikkaa ja neuvostossa hyväksytään suosituksia, joista joissain tapauksissa – joskin pitkän prosessin jälkeen – voi tulla sanktioiden uhalla velvoittavia.
Talouspolitiikan EU-koordinaatio on tarpeen. Se voisi esimerkiksi hillitä verokilpailua, joka nyt vahingoittaa julkista taloutta ja heikentää verotuksen oikeudenmukaisuutta. Kysymys on kuitenkin poliittisista valinnoista, ja viime vuosina eurooppalainen talousohjaus on painottunut julkisen talouden leikkauksiin ja kilpailukyvyn hakemiseen työntekijöiden kustannuksella.
Tiukin vääntö EU:n talous- ja työmarkkinapolitiikan linjasta on nähty rahoitusapua tarvinneiden kriisimaiden kohdalla. Joissain tapauksissa – kuten Kreikassa – työehtosopimuksia on ohitettu ja palkkoja alennettu velkojien ohjeistaman lainsäätäjän päätöksellä. Kuulostaa ikävän tutulta, eikä mikään ihme. Mikä ettei Suomen hallitus haluaisi omalle kansalleen samaa autuaaksi tekevää kuria kuin kreikkalaisillekin on syötetty.
Vastalauseet
vahvistuvat
Edelliskevään eurovaalien alla Euroopassa väiteltiin kiivaasti oikeasta reseptistä Euroopan talousongelmien ratkaisuun. Vastakkain olivat markkinaliberaalit leikkauspolitiikan tukijat ja investointeja korostaneet hyvinvointivaltion kannattajat.
Ratkaisevaa muutosta parlamentin poliittisiin asetelmiin vaalit eivät tuoneet, eikä parlamentin linjaa työelämän kysymyksissä vielä ole kovin selvästi koeteltu. Positiivista on joka tapauksessa se, että parlamentissa on nyt joukko kovan tason ay-vaikuttajia. Työntekijöiden vastainen politiikka saa taatusti aikaan äänekkään ja asiantuntevan vastareaktion.
Poliittisten protestien ohella komission ja jäsenmaiden enemmistön talous- ja työmarkkinapoliittinen linja on haastettu oikeudellisesti. Niin Kansainvälinen työjärjestö ILO kuin Euroopan neuvostokin ovat kritisoineet kriisimaille ohjeistettuja työelämän huononnuksia. Nähtäväksi jää tuleeko Sipilän hallituksen toimista uusi luku kiistoihin, joissa perusoikeuksista piittaamaton leikkauspolitiikka joutuu tuomiolle.
Viime kädessä EU:n työmarkkinapolitiikan suunta riippuu siitä, kuinka hyvin eurooppalainen ammattiyhdistysliike kykenee vahvistamaan järjestäytymistä ja samalla syventämään rajat ylittävää yhteistyötä. Suomalaisella ay-liikkeellä on tässä työssä sekä paljon annettavaa että paljon saatavaa.
Kirjoittaja toimii Palkansaajajärjestöjen EU-edustusto FinUnionsin johtajana Brysselissä.
uutiskirje 
