Erkki Raudaskoski kirjoitti KU:n joulunumeroon hienon muistelman pölkkynavetan rakentamisesta. Nyt kun KU:ta uudistetaan muutenkin, niin toivoisin lukijoiden tarinoille enemmän palstatilaa. Raudaskosken navetta valmistui vuonna, 1952, ja kas kummaa, meidän tiilinavettamme valmistui samana vuonna. Olin silloin nelivuotias, joten muistikuvissani on mukana vanhemmiltani kuultuja asioita.
Navetta tehtiin kallion kupeeseen, sillä haluttiin saada parvensilta loivaksi, niin että hevosella voidaan ajaa heinäkuormat sisään. Edellisvuonna oli tehty sokkeli, johon sisältyi myös kellari. Koko alkukesän isäni oli tehnyt tiiliä. Ne olivat harmaita sementtitiiliä. Ruukkia väännettiin käsipelillä isossa laatikossa. Silloin ei ollut valmiita sekoituksia. vaan itse sekoitettiin sementti ja kalkki ja siihen oikeassa suhteessa hiekkaa sekä lopuksi vettä.
Kylässämme oli yhteinen ”tiilikone”. Ei se nyt mikään kone ollut, muotti paremminkin. Kolme lokeroa täytettiin, ja päälle laitettiin ”tiililaatikko”. Kansi kiinni, ja sitten käännettiin koko laitos. Nyt nostettiin se pohjapuoli auki, ja laatikkoon oli jäänyt kolmen tiilen aihiot. Näitä laatikoita sitten oli koko viereinen kallio täynnä. Tiilien kuivaamiseksi siis. Hellepäivinä niitä piti kastella, etteivät ne olisi kuivuneet liian nopeasti ja halkeilleet.
Muurariporukka tuli, ja seinää alkoi nousta. Seinät muurattiin kaksinkertaiseksi, ja väliin jäi ilmatilaa. Lujittamiseksi moneen varviin laitettiin rautalankakoukkuja. Ne piettiin, etteivät ruostu. Siihen aikaan materiaaleista oli vielä pulaa. Isäni aika meni eri kauppojen väliä kierrellessä – onko saatu sementtiä ja kalkkia. Joskus hän tuli vain yhden säkin kanssa reissusta.
Navetan kulmaan tehtiin AIV-torni. Timpureille oli haastetta pyöreän sokkelin tekemisessä. Mutta meillepä oli sattunut hyvät timpurit, ihan lähinaapureista. Aika nuoriakin, mutta ihmeen taitavia.
Navetan kulmaan tehtiin myös sauna ja päästiin eroon työläästä savusaunasta. Navettaan tuli myös pumppaamalla vettä, joten saunominen helpottui. Tosin kaivo oli siinä miltei lantalan alapuolella, ettei vettä tehnyt mieli juoda.
1960-luvulla isäni teetti uuden vesijohdon; tällä kertaa lähteestä vedettynä. Markkinoille oli tullut musta muoviputki, ja sitä hankittiin 200 metriä. Lähde oli siis kaukana, mutta myös ylempänä kuin navetta. Vesi alkoi juosta omalla painollaan.
Kokeilimme nostaa putken päätä, ja karjakeittiön kattokorkeudella veden tulo tyssäsi. Mutta sehän riitti: lehmille asennettiin juomakupit, joista turvalla painaen vettä tuli. Tupaan se ei noussut, mutta ratkaisuksi tuli kellariin painesäiliö. Sähkö oli hankittu samoihin aikoihin, mutta sen hyödyntäminen oli vielä vaiheessa.
Toisin kuin Raudaskoskella, tämä navetta on vielä käytössä. Vanhempani lähtivät keskustan rivitaloon 1984, ja tilalle tuli paluumuuttajana sisareni perhe. He vuorostaan muuttivat kylän keskustaan omakotitaloon, ja heidän tyttärensä perhe tuli jatkamaan. Saa nähd,ä miten kehitys kehittyy – sivutoimisena karjanpito ainakin nyt on.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
lehti 