Kun juttelin aiemmin syksyllä norjalaisen sisarjärjestön aktiivien kanssa, kuuntelivat he ihmeissään, kun me suomalaiset selitimme siitä, miten ministeri voi olla lisäksi kansanedustaja, aluevaltuutettu ja kunnanvaltuutettu. ”Miten heillä riittää aika siihen kaikkeen?” oli ensimmäinen kysymys. No, kuten tiedämme, ei se riitäkään.
Aluevaltuustojen aloittaessa toimintansa on tullut esiin tilanteita, joissa valtuutettu on istunut samanaikaisesti sekä alue- että kunnanvaltuuston kokouksessa. Herää kysymys siitä, kuinka laadukasta päätöksenteko voi tällaisessa tilanteessa olla. Samalla on noussut esiin myös kysymys eturistiriidoista – ja toisaalta johdonmukaisuudesta. Eri hallinnon tasoilla toimiessaan henkilö voi käytännössä päätyä äänestämään itseään vastaan esimerkiksi rahoituksesta puhuttaessa.
Tilanne ei vaikuta kovin mielekkäältä. Samalla vaalijärjestelmämme kuitenkin ajaa meidät tähän tilanteeseen. Avoimet listat painottavat henkilöitä puolueen sijaan. Se tarkoittaa, että puolueiden kannattaa laittaa ehdolle puheenjohtajansa ja ministerinsä ääniä keräämään, vaikka heillä ei tosiasiallisesti olisikaan aikaa toteuttaa tehtävää, johon he asettuvat ehdolle. Nimekkäiden ehdokkaiden puuttuminen voi osoittautua puolueille fataaliksi, ja riski äänten menetykseen on liian suuri. Teoriassa puolueet voisivat solmia jonkinlaisen herrasmiessopimuksen ja olla asettamatta esimerkiksi ministereitään tai puheenjohtajiaan ehdolle, mutta käytännössä tämän toteuttaminen on haastavaa, ellei mahdotonta. Jos yksikin puolue luistaa sovitusta, niin kaikkien kannattaa – ja palaamme lähtöruutuun.
Uuden hallinnon tason tultua politiikkaan olisi erinomainen hetki uudistaa vaalitapaamme, ja toivoisinkin näkeväni myös puolueiden uskaltavan tehdä aiheesta avauksia.
Mikä avuksi? Valtaosa politiikkaa yhtään enemmän seuraavista tuntee lausahduksen ”äänestä puoluetta, älä henkilöä”. Käytännössä vaalitapamme kuitenkin pakottaa äänestämään yksilöä. Mitä jos se ei tekisikään niin? Esimerkiksi Ruotsi on – tässäkin – Suomea edellä suljettuine listavaaleineen.
Suljettu lista korostaisi puolueen merkitystä ääntä annettaessa. Silloin myös paine yksittäisten ”ykkösnimien” asettamiseksi vähenisi. Tupla- tai triplaroolien vähentämisen lisäksi se asettaisi politiikan vaalien keskiöön henkilöiden sijasta. Kampanjoinnista voisi myös tulla tehokkaampaa ja ylipäänsä mielekkäämpää, kun listan ehdokkaat eivät joutuisi kampanjoimaan toisiaan vastaan, kuten he nyt epäsuorasti joutuvat.
Suljettu lista herättää joskus epäilyksiä siitä, kapeneeko demokratia, mikäli valta päättää listan järjestyksestä – ja siten mittavissa määrin läpimenijöistä – siirtyy puolueelle. Väitän kuitenkin, että asetelma ennemmin muuttaa demokratian luonnetta, ei vähennä sitä. Sen sijaan, että äänestäminen on kulutusvalinta, jossa äänestäjä valitsee kaupan hyllyltä ehdokkaan, kannustaa suljettu lista vaikuttamaan puolueessa aktiivisesti ja pidempijänteisesti valintoihin. Samalla se myös rohkaisee vaikuttamaan puolueen linjoihin laajemminkin. Suljetun listan kanssakin voidaan toki myös mahdollistaa optio äänestää puolueen lisäksi ehdokasta, jolloin esimerkiksi suuri määrä yksittäisiä ääniä voi nostaa sijoitusta listalla.
Uuden hallinnon tason tultua politiikkaan olisi erinomainen hetki uudistaa vaalitapaamme, ja toivoisinkin näkeväni myös puolueiden uskaltavan tehdä aiheesta avauksia.
lehti 