On aika katkaista Tukholma-syndrooma: Ilman poliittista suunnanmuutosta olemme ikuisesti Turkin panttivankeja
Marraskuun 8. päivänä Ruotsissa asuva Turkista maanpaossa oleva journalisti Bülent Kenes valmistautuu syömään illallista kotonaan perheensä kanssa. Taustalla on päällä Ruotsin tuoreen pääministeri Ulf Kristerssonin ja Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin yhteinen tiedotustilaisuus.
Kun presidentti Erdoğanilta kysytään Turkin ehdoista Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinnille, Kenesin perhe jähmettyy illallispöydässä järkytyksestä kuullessaan Erdoğanin nimeävän yhden terroristin, joka tulisi luovuttaa Turkkiin: Bülent Kenes.
Tukholma-syndroomasta, myönnytyspolitiikasta ja Turkin riippuvuudesta on murtauduttava, ellemme halua vajota uuteen suomettumisen aikaan.
Kenes pakeni Ruotsiin vuonna 2016. Hän oli toiminut englanninkielisen Today’s Zaman -lehden päätoimittajana. Valtio lopetti lehden samana vuonna maassa tapahtuneen vallankaappausyrityksen jälkeen, sillä lehdellä oli kytköksiä imaami Fethullah Gülenin seuraajista koostuvaan Gülen-liikkeeseen. Turkki pitää Güleniä ja liikettä syyllisinävallankaappausyritykseen, ja kaikki siihen liitettävissä olevat henkilöt on nyt Turkissa leimattu terroristeiksi. Kenes tuomittiin myös seitsemän vuotta sitten ehdolliseen vankeuteen presidentti Erdoğanin loukkaamisesta Twitterissä. Hänelle on myönnetty Ruotsista poliittinen turvapaikka, ja hän on hakenut pysyvää oleskelulupaa.
Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyttä jarruttaa kaksi maata: Unkari ja Turkki. Molemmat maat käyttävät turvallisuuspoliittista tilannetta hyväkseen painostaakseen muita maita hyväksymään autoritaarisia toimiaan. Unkari viivyttää ratifiointia saavuttaakseen poliittista pelivaraa vääntäessään EU-rahoituksestaan, johon komissio on esittänyt merkittäviä leikkauksia Unkarin oikeusvaltiorikkomusten johdosta. Turkin hallinto on osaltaan pitkään kokenut, ettei sen turvallisuushuolia oteta lännessä vakavasti. Presidentti Erdoğan hyödyntää nyt Ruotsin ja Suomen Nato-hakemusten hänelle hopeatarjottimella tarjoamaa tilannetta taidokkaasti – maiden turvallisuuspoliittinen tulevaisuus on Erdoğanin politikoinnin panttivankina.
Turkki on poliittisessa kiristyksessään nostanut tikun nokkaan erityisesti Ruotsin. Vaatimukset liittyvät toisaalta asekaupan vapauttamiseen, mutta vielä merkittävämmin maan suhtautumiseen sellaisiin järjestöihin ja henkilöihin, jotka Turkki on leimannut terroristeiksi. Ruotsissa on Suomea merkittävästi suurempi kurdiväestö, ja Ruotsissa julkinen keskustelu Turkkia kohtaan on ollut huomattavasti kriittisempää.
Ruotsin julkista keskustelua ei ainoastaan seurata Turkin hallinnon toimesta, siihen myös osallistutaan. Presidentinkanslian viestintäjohtaja Fahrettin Altun puuttuu ruotsalaisessa Aftonbladet -lehdessä 7.11. julkaistussa mielipidekirjoituksessaan julkisen keskustelun kriittiseen sävyyn vaatimalla ruotsalaisia muuttamaan suhtautumistaan Turkkiin: “Kun ruotsalaiset osallistuvat tähän keskusteluun, pidätämme oikeuden vaatia, että terrorismin uhreja ja Turkin oikeutettuja huolia kohdellaan kunnioittavasti.”
Turkin harjoittama politikointi kantaa hedelmää. Asekaupan rajoituksista on luovuttu. Ruotsin vastavalittu oikeistolainen ulkoministeri Tobias Billström on julkisissa ulostuloissaan toistellut Turkin olevan demokratian roolimalli, ja pääministeri Kristersson valitsi Turkin ensimmäisen valtiovierailunsa kohteeksi. Tämän valtiovierailun tiedotustilaisuutta Erdoğan käytti hyväkseen Bülent Kenesin luovutusvaatimuksen esittämiseen. Kuitenkin Madridin Nato-huippukokouksen yhteydessä tehdystä yhteisymmärrysasiakirjasta, siitä seuranneista neuvottelukierroksista sekä Ruotsin tuoreen hallituksen Turkille suunnatusta myönteisestä huomiosta huolimatta Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden ratifioinnin toteutuminen ei ole liikahtanut eteenpäin.
Ruotsin kanssa käytävä asekauppa, toimittaja Bülent Kenesin luovutusvaatimus ja pääministeri Kristerssonin pompottaminen ovat nimittäin vain peliliikkeitä Erdoğanin suuremman pelin sisällä. Presidentin päätavoite on voitto kesäkuun 2023 parlamenttivaaleissa ja oman valtakautensa jatkon turvaaminen. Kurittamalla Ruotsia maailman edessä siitä, että maalla on Turkista poikkeavia terrorismia määritteleviä tulkintoja, Erdoğan pyrkii lietsomaan turkkilaisten nationalismia ja nostattamaan omaa kannatustaan.
Muut Nato-maat eivät ole halunneet puuttua Turkin ratifiointipäätöksen yhteydessä Suomelle ja Ruotsille esitettyhin lisävaatimuksiin. Siihen on yksinkertainen syy: kukaan ei halua vapaaehtoisesti joutua neuvottelutilanteeseen Erdoğanin kanssa. Euroopassa pelätään Turkin suututtamista liikaa, sillä Eurooppa on merkittävissä määrin ulkoistanut mantereelle haluavien siirtolaisten liikkumisen hallinnan Turkille. Tästä johtuen Eurooppa katsoo myös sormien välistä, kun Turkin hallitus ajaa juridista prosessia maan suurimman vasemmistopuolueen HDP:n kieltämiseksi, murtaa kurdien mahdollisuutta osallistua demokraattiseen päätöksentekoon, vangitsee poliittisen opposition edustajia sekä edistää laittomia alueiden valtauksia Pohjois-Syyriassa.
Erdoğan tulee ratifioimaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet, kun hän kokee saaneensa prosessista mahdollisimman suuret poliittiset voitot. Se saattaa tarkoittaa, että päätös venyy väistämättä Turkin kesäkuun vaalien yli ja että Erdoğanille annettavat myönnytykset eivät anna muuta kuin myötätuulta hänen vaalikampanjalleen. Myönnytykset vahvistavat Erdoğanin narratiivia siitä, että Turkin kurdivihamielisen politiikan kritisoiminen onkin itse asiassa ollut Turkin kaltoinkohtelua. Erdoğan haluaa saavuttaa Tukholma-syndrooman vaikutuksen: kaappaamalla vallan Nato-prosessista hän pyrkii kehittämään vastoin tahtoaan kaapatuille tahoille myötämielisen suhtautumisen kaappaajaansa kohtaan.
Tukholma-syndroomasta, myönnytyspolitiikasta ja Turkin riippuvuudesta on murtauduttava, ellemme halua vajota uuteen suomettumisen aikaan. Oikeusvaltio ei muuta terrorismin määrittelyään autoritäärisen hallinnon edellytyksestä eikä luovuta poliittisen turvapaikan saaneita toimittajia toisen maan presidentin vaatimuksesta.
Pidemmällä aikavälillä Euroopan maiden on määrätietoisesti suunnattava pois Turkin autoritäärisen hallitsijan painostuksesta ja oltava valmiita ottamaan vastuuta omasta siirtolaispolitiikastaan. Euroopan on kyettävä ottamaan vastaan nykyistä merkittävästi enemmän turvapaikanhakijoita sekä panostettava integrointiin, koulutukseen ja työllistymisen helpottamiseen. Jos me emme kykene tähän, olemme ihmisoikeuksiin ja demokratiaan perustuvista arvoistamme huolimatta ikuisesti Turkin autoritäärisen hallinnon poliittisia panttivankeja.
lehti 