Miksi ihmiset äänestävät oman etunsa vastaisesti? Miksi he äänestävät ilmiselvän yleisen edun vastaisesti?
Amerikkalaisella neurotieteen tutkijalla Bob Azarianilla on vastaus: ”Väite voi vaikuttaa tunteettomalta, mutta kylmä totuus on, että maailmassa on paljon typeriä ihmisiä, ja heidän typeryytensä on jatkuvasti vaaraksi muille.”
Azarianin aiheesta kirjoittama artikkeli ilmestyi alun perin Raw Story -julkaisussa, mutta se on uudelleenjulkaistu monessa paikassa. Eikä hän ole ainoa, joka on pohtinut typeryyden merkitystä politiikassa.
Joillekin tietämättömyys on ansio eikä puute.
Väitteen vahvuus riippuu tietenkin siitä, mitä typeryydellä tarkoitetaan.
Azarian ei tarkoita typeryydellä älyn tai tietojen puutetta. Ihminen voi olla ”fiksu”, vaikka hänellä ei olisi korkeaa älykkyysosamäärää, koulutusta tai asiantuntemusta miltään alalta.
Azarianille typeryys on puutetta kyvyssä käyttää kognitiivisia kykyjään. Typeryys on seurausta siitä, ettei ihminen ymmärrä omien kykyjensä rajallisuutta. Tämä on yleisesti tunnettu (ja myös kiistelty) psykologinen ilmiö, Dunning-Krugerin efekti, josta suomeksi käytetään myös nimitystä ylivertaisuusharha.
Ilmiö kuvattiin David Dunningin ja Justin Krugerin artikkelissa vuonna 1999. Tutkimus kertoi, että mitä heikommin opiskelijat vastasivat kysymyksiin, sitä enemmän he yliarvioivat kykynsä. Aihepiiristä on julkaistu sadoittain tutkimuksia – ja myös lukuisia juttuja, joissa sitä ylitulkitaan.
Kollektiivista typeryyttä
Azarian kytkee ilmiön politiikkaan. Ihmisillä on taipumus odottaa poliitikoilta itsevarmuutta. Tämä kannustaa poliitikkoja luottamaan liiaksi uskomuksiinsa ja yliarvioimaan asiantuntemuksensa.
Vankka usko hopeaveden juomisen terveysvaikutuksiin voi olla haitallista yksilöille, mutta usko poliitikkojen epätieteellisiin väitteisiin voi olla vaaraksi koko yhteisölle.
Azarianin mielestä uhka on suorastaan eksistentiaalinen Yhdysvalloissa. Typeriä ihmisiä on valta-asemissa, ja joitakin heistä on valittu johtamaan maata. Vielä useammilla ei ole valtaa, mutta he levittävät typeryyttä. ”Kollektiivisella typeryydellä” on vaikutus maailmaan siinä missä ”kollektiivisella älylläkin”.
Ilmiselvä esimerkki on Donald Trump, joka esimerkiksi väitti, että tuulivoimaloiden melu aiheuttaa syöpää. Trumpilla ja hänen hengenheimolaisillaan on tapana esittää vahvoja väitteitä ilman mitään näyttöä, koska he ”tietävät paremmin”.
Politiikan psykologian tutkija Ian Anson julkaisi vuonna 2018 uraa uurtavan tutkimuksen, jonka mukaan ne, joiden tiedot politiikasta olivat heikoimmat, yliarvioivat kaikkein eniten tietonsa politiikasta.
Ansonin aineisto kertoi myös, että jos vastaajille vihjattiin asiaan liittyvän puoluepoliittista erimielisyyttä, se lisäsi vastaajien yliarviointia tiedoistaan.
Nykypäivän kahtiajakautuneessa Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa sitä, että ylimitoitetulla uskolla perusteettomiin väitteisiin on painetta kasvaa.
Eliitti eliitin vastustajana
On syytä korostaa, että typeryys Azarianin tarkoittamassa mielessä ei ole synnynnäinen ominaisuus. Ylivertaisuusharha koskee jossain mitassa kaikkia meitä, mutta koulutuksella sitä voidaan (keskimäärin) vähentää. Kun tietää enemmän, tietää paremmin, ettei tiedä läheskään kaikkea.
Onko poliittinen typeryys lisääntynyt? Monissa arvioissa katsotaan näin olevan. Kun ihmisen peruspsykologia tuskin on muuttunut, muutoksen olisi täytynyt siis tapahtua yhteiskunnassa.
Amerikkalaisessa keskustelussa viitataan siihen, että nykyään osassa poliittista kenttää tietämättömyyttä pidetään pikemminkin ansiona kuin puutteena.
Yhdeksi syyksi katsotaan median viihteellistyminen. Äskettäin mediaimperiuminsa johdosta eläköitynyttä Rupert Murdochia pidetään paljolti vastuullisena siihen, että selkeästi eliittiin kuuluvat poliitikot (kuten Trump) pystyvät esiintymään eliitin vastustajina.
Sosiaalinen media on päräyttänyt vielä uusille kierroksille kaikukammio-ilmiön, jossa näyttää lisääntyvän pikemminkin kollektiivinen typeryys kuin kollektiivinen äly.
Yhdysvaltain kohdalla selitystä on etsitty myös uskonnollisuudesta. Uskonnollisessa oikeistossa painostetaan lapsesta lähtien siihen, ettei auktoriteetin väitteitä pidä kyseenalaistaa.
Uskomushoitojen kauppaajista monet saattavat itsekin uskoa väitteisiinsä. Poliitikoista löytyy ehkä enemmän niitä, jotka käyttävät tietämättömyyttä kyynisesti hyväkseen.
Salon-lehdessä Brian Kalem jäljittää ilmiön Ronald Reaganiin. Entinen näyttelijä sanoi itse: ”Merkittävä osa politiikkaa on näytteleminen ja roolin esittäminen. Ja sen minä osaan.”
Sosiaalisen median vaikutus
On aika vaikea kuvitella, että pari vuosikymmentä sitten Yhdysvaltain presidentti olisi vaalit hävittyään väittänyt vaalitulosta väärennetyksi ilman mitään perusteita. Tai että hän väittäisi lukuisia eri aloilta saatuja syytteitään poliittiseksi noitavainoksi. Tai sitä, että niin monet uskovat hänen väitteisiinsä. Ja varsinkaan sitä, että hän saattaa hyvin mahdollisesti tulla valituksi uudestaan.
Dunning-Kruger -efektin vaikutusta politiikkaan on tutkittu myös Suomessa. Åbo Akademin tutkija Lauri Rapeli julkaisi tämän vuoden alussa tutkimuksen, jossa hän vertaili kyselytutkimuksissa saatua, Suomen äänestysikäistä väestöä koskevaa aineistoa vuosilta 2008 ja 2020. Vuosista ensimmäinen edusti aikaa, jolloin sosiaalinen media ei vielä ollut mullistanut poliittisen informaation saamista, ja jälkimmäinen aikaa sen jälkeen.
Rapelin mukaan ylivertaisuusharhaa esiintyi enemmän vuonna 2020 kuin 2008, mutta kasvu ei ollut yksilötasolla tilastollisesti merkitsevää. Näytti kuitenkin siltä, että yksilötasolla ylivertaisuusharha liittyi poliittisten uutisten seuraamiseen internetistä ja sosiaalisesta mediasta, mutta ei perinteisestä mediasta.
Rapelin mukaan tulos sopii yhteen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa, joiden mukaan sosiaalinen media näyttää vahvistavan liiallista luottamusta itseensä, erityisesti niillä, jotka ovat heikoimmin asioista perillä.
lehti 